Bolinder Gustaf

Intiaanipoika ja hänen valkoinen ystävänsä

Kirjokansi Oy, Turku, 1947

129 s,

"Kikke heräsi ja katseli ihmeissään ympärilleen. Intiaanit eivät asuneet savitaloissa. Heillä oli vain yksinkertainen suojuskatos. Heidän majansa olivat pieniä ja yksinkertaisia. Mitään huonekalujakaan ei heillä ollut, vaan he istuivat ja nukkuivat punotuilla kaislamatoilla, jotka levitettiin joko paljaalle maalle taikka korkeintaan sen päälle asetetuille saniaiskerrokselle."

Kikke, pieni intiaanipoika on joutunut valkoisten hoiviin. Kaikki alkoi siitä, kun Kiken heimo huomaa, että heidän maissipeltonsa on tuhottu. Tästä suivaantuneina miehet lähtevät "sotaretkelle", saalistamaan tasangolta karjaa elannokseen. Tällä retkellä, jolle Kikkekin on lyöttäytynyt hän haavoituu ja joutuu valkoisten vangiksi. Mejia, jonkinlainen kyläpäällikkö ottaa kuitenkin Kiken hoiviinsa tehdäkseen tästä "sivistyneen lähettilään heimonsa"  keskelle. Mejialla on poika Alberto ja vähitellen pojat ystävystyvät. Kikke opettaa Albertoa ampumaan jousipyssyllä. Vähin erin Alberto kiinnostuu Kiken elämästä vuoristoseudulla enemmän, ja hän tekee uskaliaan suunnitelman. Kun Mejian täytyy lähteä matkoille muutamaksi päiväksi pyytää Alberto, että hän saisi Kiken kanssa lähteä läheiseen La Granjen kylään, jossa tuotettiin sokeriruokoa. La Granjeen saavuttuaan Alberto kertoo paikallisille, että hän ja Kikke lähtevät käymään ulkotilalla ja voivat viipyä parikin päivää. Niin lähtevät Kikke ja Alberto kohden vuoristoa, Kiken heimon asuinpaikkoja.

Kikke, niin nuori kuin onkin, on neuvokas poika, joka osaa sademetsän reitit ja keinot selviytyä viidakon vaaroista. Heidän lähestyessään Kiken heimon seutuja hän jättää Alberton odottamaan rakentamaansa laavuun, sillä hän ei uskalla tuoda valkoista poikaa suoraan heimonsa luo.

Kaksi yötä Alberto odottaa laavumajassaan Kikeä palaavaksi.

"Oli oikein ihanaa tuntea itsensä niin itsevaltiaaksi kuin halusi, hän mietti. Mutta pian hän taas alkoi tuntea itsensä kauhean yksinäiseksi..."

Ja kun mustat pilvet vyöryvät taivaalle, alkaa Albertoa pelottaa.

"Tuntuu omituiselta ajatella, että olen valkoisten miesten leppymättömien vihollisten, villien intiaanien parissa" ajattelee Alberto, kun Kikke palaa ja Alberto lopulta  pääsee vuoriston heimon asuinsijoille.

Niin Alberto viettää muutaman vapaan ja ainutlaatuisen hetken ntiaaniheimon parissa, kunnes erään kerran kajahtaa Kiken varoitushuuto:

"Pakene" Juokse henkesi edestä! Juokse niin kovin kuin suinkin pääset! Juokse takaisin..."

Ja niin on seikkailu ohi, Alberton ja Kiken tiet eroavat, mutta ystävyys, se jää soimaan sisimpään vielä sen jälkeenkin, kun Alberto on jälleen omiensa parissa.

Intiaanipoika ja hänen valkoinen ystävänsä on viehättävä pieni tarina kahden erilaisissa oloissa elävän pojan ystävyydestä, maailmassa, jossa ystävyys ei ole itsestäänselvyys. Kirjan teksti on sujuvaa, joskin jotkut sanavalinnat suomennoksessa saavat mietteliäiksi. En esimerkiksi osaa kuvitella muun miesjoukon perässä sipsuttelevaa Kikkeä. Mielikuva on lähinnä humoristinen.  En myöskään oikein osaa sanoa, mihin aikaan ja paikkaan kirjan tarina sijoittuu. Uskoakseni ja sen, mitä intiaaneista olen lukenut, perusteella sijoittaisin tapahtumat kuitenkin jonnekin päin Väli-  tai Etelä-Amerikkaa. Loppujen lopuksi ei tapahtumapaikoilla olekaan niin suuri merkitys kuin tapahtumilla, ajatuksilla ja ihmisten välillä syntyneissä jännitteissä.

Kirja on julkaistu yli 60 vuotta sitten, minkä vuoksi teksti on osin vanhahtavaa, ei kuitenkaan niin vahahtavaa, etteikö nykylukijakin kirjasta nauttisi. Jokunen N-sana kirjassa on, rasistiseksi en kuitenkaan kirjaa sanoisi, joskin rotujen välisiä ennakkoluuloja kirjan hahmoilla esiintyykin.

Kaiken kaikkiaan kirja on oiva esitys siitä, miten ystävyys syntyy ja elää toista huomioiden.

----   ----   ----

Tällä lukukokemuksella otan osaa Lapsen silmin -kirjahaasteeseen.