Ulla Appelsin
Lapsuus lahkon vankina
Leevi . Laitisen tarina
WSOY, 2010
231 s.
 
Ei mitään kaunista luettavaa ole tämä Ulla Appelsinin kirja, joka kertoo erään suomalaisen selviytymistarinan kauhuista kauneuteen ja elämäniloon. Ulla Appelsin kuljettaa tarinaa sujuvasti, joskaan ei täysin kronologisesti. Ajassa tehdään pieniä hyppäyksiä, kaksi askelta eteenpäin, yksi taaksepäin, kuin ruutuhyppelyä elämän ristikolla.  Kaikki tapahtuu kuitenkin loogisesti ja järjestyksessä. Loogisesti ja järjestyksessä ei silti käy Leevi K. Laitisen elämä, ainakaan enää sen jälkeen, kun hän 4-vuotiaana joutuu uskonnollisen "höyrypään" hoiviin ja siitä alkaa pienen pojan pitkä kärsimysten tie.

Kirja on mielenkiintoinen, kieltämättä, sitä ei kuitenkaan lue mielellään. Välillä jopa haluaisi laskea kirjan kädestään. Pois, pois - pois tuollainen! Silmiä ei voi kuitenkaan ummistaa totuudelta.

En ole mikään repostelu- tai sensaatiokirjallisuuden ystävä.  Onneksi Appelsin ei repostele eikä  tarjoile sensaasoita tirkistelyhaluisena. Kirjan kerronta on osin kaunokirjallista, osin historiallista kerrontaa.  Omaelämäkerrallisuutta lisää valokuvaliite, historiallisuutta ja tosipohjaisuutta lukuisat viittaukset oleviin asiakirjoihin ja tutkimuksiin, joista on liitelistaus kirjan lopussa. Pientä toistoa kirjassa  on. Kaiken kaikkiaan kirjaa olisi voinut pikkuisen tiivistää ja ajallista aspektia luvuissa tarkentaa. HIeman lukeminen alkoi kangerrella loppupuolella, joitain kohtia täytyi "kahlata" yli päästäkseen taas kiinnostavammalle alueelle.

Lapsuus lahkon vankina on ensisijaisesti Leevi K. Laitisen tarina. Puhdas elämäkerta kirja ei kuitenkaan ole, sillä suurelta osin kirjassa on myös toinen tarina.  Tarina, jonka pääroolia esittää Alma Kartano Samaan aikaan kuin Alma Kartanon persoona seuraajineen ja tekoineen saa ihon kananlihalle, hänen henkilöytensä herättää kysymyksiä. Itselläni tämä kiinnostavuus ehkä kumpuaa sukututkimusharrastuksesta. Millainen on Alman suku? Millainen hänen lapsuutensa? Miksi hän toimi niin kuin toimi?

Samalla, kun Ulla Appelsin kuljettaa Leevi K. Laitista kohti valoisampaa tulevaisuutta, hän valottaa historiallisten lähteiden perusteella myös Alman olemusta. Oliko hän todella skitrofreenikko, narsistinen persoonallisuus, jolta vallanhalu oli sokaissut todellisuudentajun? Itselleni nousi mieleen ajatus, olisiko hänellä ollut aivoissa "jotain".

"Alma sairastui vakavasti ja makasi päiviä sängyssään elätellen toivoa ihmeestä. hÄn halusi lähteä tavalla, joka tekisi jälkipolviin lähtemättömän vaikutuksen. Tämä toive jäi toteutumatta. Hänen kielensä turposi niin, ettei hän enää saanuut suutaan kiinni."

Syöpä, kasvain kukaties. Olisiko ruumiinavaus tuonut selvitystä? Herää kysymys mielessäni.

Onko lopultakaan löydettävissä inhimillistä selitystä julmuudelle. Eikö se kuitenkin kumpua ihmisen sydämestä, eikö ihmisellä ole valta ja voima hallita omia mielentilojaan. Mikä on se voima, syy, mikä vie suoran kieroon ja muuttaa pimeyden valkeudeksi ja valkeuden pimeydeksi.

Vaikka teot, joiden kohteeksi Leevi K. Laitinen ja monet hänen aikalaisensa joutuivat ovat täysin tuomittavia ja kestämättömiä, ei teos Lapsuus lahkon vankina teoksena tuomitse. Paremminkin kirja on tosiasioiden esille tuomista perin juurin rankoista asoista, niin hyvin kuin se muistitiedon ja argumenttien valossa on mahdollista.
 
Tämän kirjan olisi voinut luokitella myös kategoriaan usko ja hengellisyys, mutta en sitä tee, koska se usko, mitä minä uskolla ja hengellisyydellä itse ymmärrän ja koen, on niin kaukana tämän kirjan uskonnollisuudesta, että en voi laittaa yhtäläisyysmerkkejä näiden välille.

Minulle Jumala on ennen kaikkea valkeus, niinkuin Johannes kirjessään kirjoittaa. "Ei hänessä ole mitään pimeyttä".

Lapsuus lahkon vankina on kuitenkin niin täynnä pimeyttä, että on ihme, että kirja kuitenkin päättyy valoisasti.

"Yhtäkkiä edessä on taianomainen näky. Sumusta ilmestyy seitsemän hanhen parvi muuttomatkalla. Suuret siivet iskevät ilmaa, kun hanhet suuntaavat määrätietoisesti eteenpäin. Ne eivät näe sumussa mitään, niillä ei ole apunaan tutkaa eikä karttaa, eivätkä ne näe maata. 'Ja silti* miettii Leevi, 'silti ne osaavat lentää oikeaan suuntaan'.'"

Kumpa osaisimmekin, me ihmisetkin aina lentää oikeaan suuntaan.

----
Tästä kirjasta ovat blogannut myös Suketus ja helminalle,

----
EDIT! Kiitos Njalla. Korjasin tekstin. Minulla on joskus silmissäni häiriöitä ja ajatuskulussa, en tiedä, mistä lie johtunee.