Anna Karenina
I ja II
Arvi A. Karisto 1979
"Kuivan haudan yli se kiiti, kuin huomaamatta. Se ylitti sen lentäen kuin lintu; mutta juuri sinä hetkenä Vronski kauhukseen tunsi, että hän ei ehtinytkään seurata hevosensa liikettä, vaan laskeutuessaan satulaan teki pahan, anteeksiantamattoman liikkeen itsekään ymmärtämättä miten. Hänen asentonsa muutui yhtäkkiä ja hän ymmärsi että oli tapahtunut jotain kauheaa. Hän ei vielä ollut päässyt selville, mitä oli tapahtunut, kun hänen vieressään jo vilahtivat ruskean oriin valkoiset jalat ja Mahotin kiiti ohi hevoosen täydessä laukassa. Vronskin toinen jalka tapasi maahan ja hänen hevosensa kaatui sen päälle. Hän oli hädin tuskin ehtinyt irrottaa jalkansa, kun hevonen jo keikahti kyljelleen raskaasti koristen ja kurotteli turhaan ohutta hikistä kaulaansa päästäkseen pystyyn; se värisi hänen jalkojensa juuressa kuin haavoitettu lintu.
Vronskin tekemä äkillinen liike oli taittanut sen selän. Mutta sen hän ymmärsi vasta paljon myöhemmin. Nyt hän näki vain sen, että Mahotin eteni nopeasti ja hän itse seisioi yksin horjuvin jaloin liikkumattomalla likaisella kentällä ja hänen edessään makasi Frou-Frou, pää häneen päin kääntyneenä ja katsoi häntä kauniilla silmillään. Ymmärtämättä vieläkään mitä oli tapahtunut Vronski vetäisi ohjaksista. Hevonen tempoili ja alkoi heittelehtiä kuin kala, niin että satula natisi, ja se sai jo etujalkansa maahan, mutta ei jaksanut nostaa takapuoltaan, vaan lyyhistyi samassa ja kaatui taas kyljelleen. Kauhun vääristämin kasvoin, kalpeana ja leuka tutisten Vronski potkaisi sitä kengän kannallaan vatsaan ja alkoi uudelleen kiskoa ohjaksista. Mutta se ei enää liikahtanut paikaltaan, makasi vaan turpa maata vasten ja katsoi isäntäänsä paljon puhuvin silmin.
-Voi sentään" Vronski vaikeroi päätään pidellen. - Voi sentään, mitä minä olen tehnyt" Hän huusi. - Ja kilpailu on hävitty! Ja oma syyni, häpeällinen, anteeksiantamaton! Ja tämä onneton, kultainen hevonen, minkä minä olen tuhonnut! Oi voi, mitä minä olen tehnyt!!
Leo Tolstoin romaani Anna Karenina kuuluu maailmankirjallisuuden klassikoihin. Itse en kuitenkaan tarttunut kirjaan niinkään sen klassikkomaineen vuoksi, vaan sen mielikuvan perusteella, mikä minulla tarinasta oli joskus näkemäni elokuvan perusteella, ja siitäkin vain siltä osin, kuin mielessäni pyöri ajatus, millainen on nainen ja äiti, joka voi hylätä pienen lapsensa?
Saadakseni vastauksen tuohon kysymykseen tartuin siis tähän tiiliskiviromaaniin, jonka kahden osan yhteenlaskettu sivumäärä hipoi tuhatta. Sitä, sainko kysymykseeni vastauksen, on vaikea sanoa. Tavallaan sain, tavallaan en, sillä Anna Kareninan hahmo ja persoona on hyvin erikoinen ja ristiriitainen. Ssamalla, kun hän on kaunis, siro, koruttoman suloinen hänen sisimmässään palaa kyltymätön tuli, tuli, joka lopulta polttaa hänet ja poltti pahasti.
Alun sitaattia lainatakseni, Anna Karenina haluaa päästä yli elämänsä kuivuuden ja Vronskin kanssa hän liitää kuin lintu, kunnes kummatkin ovatt haavoitettuja tahoillaan.
"Ja tämä onneton, kultainen hevonen, minkä minä olen tuhonnut! Oi voi, mitä minä olen tehnyt!!"
Anna Karenina on paitsi rakkausromaani, myös perhesaaga, kehityskertomus. Romaanissa on myös yhteiskunnallisia aineksia. Itselleni, historiasta kiinnostuneelle, oli kuitenkin vaikeuksia asettaa kirjan tapahtumia oikeaan historialliseen yhteyteen, ja tämä olisikin jäänyt kaivertamaan mieltä ikävästi ilman Lea Pyykön esipuhetta. Häiritsevänä koin myös sen nimien sekamelskan, mikä teoksessa oli. Kuinka voi yhdellä ihmisellä olla niin monta nimeä? Oli virallista nimeä, arvonimeä ja lempinimeä. Ei ihme, jos meinasi välillä mennä pasmat sekaisin, kun mietti, kukahan tuokin mahtoi olla. Venäläinen kulttuuri on todellakin aivan omaa luokkaansa. Onneksi saattoi aina välillä kurkata nimiösivuille ja tarkistaa nimilistasta, että ajatus oli oikeassa henkilössä vai oliko sittenkään.
Tolstoin henkilögalleria on laaja, joskaan ei niin laaja, kuin Dickensillä. Henkilöitä ei niinkään selitetä, tyyliin, hän oli ruskeatukkainen, sinisilmäinen, poskipäät kulmikkaat jne, vaikkakin jotain heistä sentään kerrotaan.
Aleksei Aleksandrovits, Anna Kareninin puoliso kuvataan välillä erittäin kuivaksi tyypiksi, valtion virkamieheksi, täsmälliseksi. Mieheksi, joka on tarkka statuksestaan ja kunniastaan. Hänessä on kuitenkin myös sovittelijan virkaa siinä, missä on myös johdateltavissa.
Anna on kaunis, siro koruttoman suloinen. Sanotaan, että hänessä on jotain "erityisen lempeää ja hienoa". Anna ei vastaa sitä kuvaa, minkä Garbon hahmo esittää. Tolstoin Anna on tummatukkainen, ilmeisimminkin hänellä on pitkät hiukset, kauniisti letitetyt ja päälaelle koottu. Hän on kuin hevonen komeimmillaan, kaunis kaartuvalinjainen, korskeakin.
Vronski puolestaan on sotilas, hevosmies, naistenmies ja kaikessa iloisuudessaan ja harrastuksissaan aivan Annan lumoissa, rakastunutkin - tavallaan. Mutta mies, mikä mies se on, joka yrittää ampua itsensä naisen takia?
Anna ohella Anna Kareninan toinen päähenkilö on Levin. Levin, joka ui filosofian ja uskonnon ristiaaallokossa.
"....sellaisena jollainen olet ollutkin kaikkine epäilyinesi, ikuinen tyytymättömyys mielessäsi, turhaan yritellen parannusta, langeten ja ikuisesti odotellen onnea, jota et ole saavuttanut ja joka on mahdoton sinulle."
Tyytymättämyydessän ja kaipauksessaan Anna ja Levin ovat kuin toinen toisensa peilikuvia. Heissä on jotain yhteistä, jotain tyystin erilaista. Heidän kohtalonsa voisi kuitenkin olla sama -
erilaiseksi sen tekee heidän suhteensa elämään, se, mitä he rakkaudella ymmärtävät, valinnat, joita he tekevät. Anna rimpuilee luomassaan rakkauden harhakuvassa, Levin puolestaan uppoutuu työhönsä.
...hän näki kaikessa vain kuoleman ja sen lähestymisen...... pimeydessä oman työnsä, ja viimeisillä voimillaan riippui kiinni siinä.
Se, mikä lopulta pelastaa Levinin Anna kohtalolta on Kitty, Annan täydellinen vastakohta, nuori keimaileva romanttikko, joka kuitenkin kasvaa vastuuseen rakkauden myötä.
Kuvausten ja selittelyjen sijaan Tolstoi antaa hahmojensa elää ja johtopäätökset, arvion voi lukija tehdä. Tarinan hahmojen myötä lukija kokee iloa, tuskaa, surua, myötäelää tai kauhistuu.
Itse kauhistuin Kreivitär Lidiaa. Mikä julma, laskelmoiva järjestelijä.
"Hän meni Serjozan huoneisiin ja siellä kylpien kyynelissä kasteli pelästyneen pojan posket ja kertoi tälle, että hänen isänsä on pyhä mies ja että hänen äitinsä on kuollut."
"Käytännölliset asiat eivät ole minun vahva puoleni, mutta vähät siitä.."
Kreivitär, kreivitär, sietäisit mennä itseesi.
Tolstoi on terävä huomioitsija. Elämä ja ihmisten väliset suhteet eivät lopultakaan olleet niin erilaisia 1800-luvulla kuin ne ovat nykyään yli toistasataa vuotta myöhemmin. Vuosituhat voi vaihtua, mutta ihmisen mieli kulkee samoja ratoja. Yksinäisyys, toiveet, unelmat, himot, onnenhetket, lempi, ystävyys, aitous, epäusko, valheet ----
Kuinka iholle tuleekaan Tolstoin sanat:
"On piinallista ajatellakin, että joku ihminen on melkein kuin vihamies, jota on vaikea tavatakin......"
Mainittakoon myös, että paikka paikoin olen huomaavinani pienoista ironiaakin kerronnassa.
Anna Kareninassa on jotain samaa kuin Margaret Mitchelin Scarlet O'Harassa.
"Hän sanoi itsekseen: Ei, nyt en voi ajatella sitä; myöhemmin sitten kun olen rauhallisempi. ... Myöhemmin, joskus toiste, hän puheli, - kunhan rauhoitun.
Ja kuitenkin he ovat hyvin erilaisia. Siinä, missä Scarlet taisteli, Anna antaa periksi.
"Minä haluan rakkautta, mutta sitä ei ole. Kaikki on siis lopussa."
Anna Kareninassa oli ajatuksia, jotka kolahtivat, mutta myös ajatuksia, joita joutuu pureksimaan, kysymään, onko näin? Esimerkiksi Levinin pohdinta:
".Ei niin etteikö hän osaisi rakastua, Levin vastasi hymyillen, - mutta hänellä ei ole sitä heikkoutta, jota siihen tarvitaan..."
Miksi rakastuminen tarvitsisi heikkoutta? Eikö rakkaus nimenomaan ole maailman voimakkain mahti. Anna Kareninan kohtaloa ajatellessa, se ei ehkä sittenkään ole niin ihmeteltävää. Ehkä rakkaus sittenkin vaatii uskallusta olla heikko. Puutkin, liian kovina katkeavat, taipuisat - kuten pajut - kestävät. Rakkaus vaatii karkaisua, mutta myös taipuisuutta. Annassa oli jotain ainutlaatuista viehätystä, hänessä oli myös hitunen liikaa kovuutta. Hän ei ymmärtänyt, että rakkaus ei ole omistussuhde, se on vuorovaikutusta, toinen toisensa tukemista.
-----
Anna Kareninasta on kirjoittanut myös Salla lukupäiväkirjassaan, Karoliina Kirjavassa kamarissa, Satu ...
Kommentit