Jane Kirkpatrick
Rakkaus, kastele sydämeni
Aika OY, 1998
414 s.
Alkuperäinen teos: Love to water my soul
käännös Salme Moksunen
Rakkaus, kastele sydämeni
Aika OY, 1998
414 s.
Alkuperäinen teos: Love to water my soul
käännös Salme Moksunen
Ihastuttava! Niin voisin kuvata tätä kirjaa, jos saisi käyttää vain yhden sanan. Ajattelin kuitenkin käyttää hieman useamman kuin yhden sanan kuvatakseni tätä kirjaa, jonka luin nyt toisen kerran.
"Vankkurit kolistelivat pölyisiä tienuria eteenpäin, kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunut, aivan kuin niiden maailmasta ei olisi puuttunut mitään. Katselinkohan silloin pölypilveä, joka pieneni pienenemistään? Yritinkö juosta paljain jaloin perässä? Oliko minuun sattunut, olio minulle pudotessani tullut ruhjeita, pahoja vammoja? Tuskin oli, arvelen jälkeenpäin, sillä tapauksessa ne, jotka minut löysivät, olisivat jättäneet minut heitteille. Nyt varttuneenpana en osaa kuivitella, että olisin vain tyytynyt istumaan paikallani ja odottamaan. Ei liioin tunnu uskottavalta, että olisin ryhtnyt leikkimään tuhkanhienossa maassa ja elätellyt toivoa."
Tällainen on tilanne pienen Asiamin elämässä. Asiam ei oikeastaan ole hänen nimensä, oikea nimi on kadoksissa. Asiam on oikeastaan yhteensulautuma englanninkielen sanoista AS I AM. Se on sotilaallinen termi muistona pienen mielessä isästä, joka katosi muun perheen mukana kauas Oregonin vankkurikaravaanireitillä.
Millaiseksi muodostuukaan pienen elämä, kun ei muista nimeään ja kaikki mielikuvat, hämärät muistikuvat ovat kuin utua, silmien verkkokalvoille piirtyvät vain etääntyvät vankkurit - etsimiseksihän se.
Rakkaus, kastele sydämeni on tarina pienen tytön matkasta aikuisuuteen ja minuuden löytämiseen. Asiamin nimi vaihtuu Asiamista Thocmetoneksi, Tiikerinkukaksi, sitten hänestä tulee Alice M ja kaiken aikaa hän kantaa mukanaan nahkanauhaa, johon on solminut muistonsa talteen.
Asiamin ottaa "hoiviinsa" ensin Modoc-intiaanit. Heille Asiam on kuitenkin erilainen, vieras ja sen merkiksi Asiam saa leukaansa tatuoinnin, pienen tumman viivan osoittamaan, että "et kuulu meihin".
"Oikea moo'oa järjesti lapselle nimenantojuhlan ja oeptti hänet punomaan koreja. Nämä olivat asioita, joista en päässyt osalliseksi. Kun kaikki tädit, sedät, serkut ja muut kerääntyivät yhteen, katselin kauempaa kuulematta sitä lempeää äänten sorinaa, joka nukutti onga'an, vauvan kehtoon. Opin pian sysäämään pois mielestäni tunteen, joka purkautui väkisin kyyneliksi."
Ei ihme, että Asiam tuntee olonsa orvoksi. Hänen mielessään kangastelee ajatus lähteä pois, lähteä etsimään oikeita vanhempiaan. Modocien matkatessa koilliseen tekemään kauppaa ja tanssimaan muiden heimojen kanssa, Asiam lähtee omille teilleen, kiipeää korkealle vuorelle ja liukastuu sillä seurauksella, että teloo jalkansa kävelykyvyttömään tilaan. Silloin hänet löytää Wuzzie-niminen henkilö, joka vaihtaa Asiamin obsidiaaniveitseen Lukwsh-nimisen naisen kanssa. Näin Asiam siirtyy Modoceilta toisen heimon pariin. Lukwshin luona Asiam saa ensimmmäisen kerran tuntea lämpöä ja huolenpitoa. Lukwshin lapsista Peukaloisesta ja Sirpaleesta tulee hänelle sisaria, ystäviä - Sirpaleesta enemmänkin.
Rakkaus, kastele sydämeni on paitsi kasvu- ja kehitystarina, tarina etsimisestä, myös lämmin ja herkkävireinen rakkauskertomus. Tarina on kirjoitettu minä-muodossa, mikä tekee siitä päiväkirjamaisen, elämäkerrallisen ja osin tarina onkin todellisuuteen pohjautuva. Asiamin, Thocmetonen ja sittemin Alice M:n tarina on kaunokirjallinen näkemys kirjailijan puolison isoäidin äidin tarinasta.
Pidin tästä kirjasta paitsi sen aitouden ja herkkyyden, osin runollisuutta lähentelevän kertomistavan vuoksi, myös väkevän tarinan vuoksi ja - intiaaniteeman vuoksi. Intiaanien elämä ja tavat tulevatkin tässä kirjassa arkisella tavalla kuvatuiksi. Hieman minua häiritsi, kun eri heimoja mainittiin, Oli modocia, paiuteja, wadaducia, välillä sai miettiä, oliko paiutet ja wadaducat samaa heimoa? Myös mietin sitä, millaisia ne ovat ne wadan siemenet, mikä kasvi se wada on? Kirjan lopussa on pieni intiaanikielisten termien sanasto, jossa wadan kerrotaankin olevan yleisnimi erilaisille kerättäville siemenille.
Valkoisten siirtolaisten suhdetta intiaaneihin kuvataan aidosti ja lämpimästi, joskin kaikki eivät suhtaudu heihin "niin kuin ihmisiin". Intiaanisotien järkyttävyyttä sivutaan ohimennen, pääpainon kirjan tarinassa ollessa Asiamin eli Alicen, eli Thocmetonen elämässä. Ajan tyyli ja tavat, kahden kulttuurin yhteensovittaminen ovat myös teemoja, jotka nousevat kirjassa vahvoina esille.
Paitsi romantiikkaa, tässä kirjassa on runollisuudestaan huolimatta jännitettä.. Kuten alussa sanoin, kerrassaan ihastuttava kirja, joka jättää jäljen muistilokeroihin.
---
Tästä kirjasta saan pisteen So American -haasteeseen, ainakin osavaltion Oregonin kohdalle ja ehkä johonkin muuhunkin kategoriaan.
"Vankkurit kolistelivat pölyisiä tienuria eteenpäin, kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunut, aivan kuin niiden maailmasta ei olisi puuttunut mitään. Katselinkohan silloin pölypilveä, joka pieneni pienenemistään? Yritinkö juosta paljain jaloin perässä? Oliko minuun sattunut, olio minulle pudotessani tullut ruhjeita, pahoja vammoja? Tuskin oli, arvelen jälkeenpäin, sillä tapauksessa ne, jotka minut löysivät, olisivat jättäneet minut heitteille. Nyt varttuneenpana en osaa kuivitella, että olisin vain tyytynyt istumaan paikallani ja odottamaan. Ei liioin tunnu uskottavalta, että olisin ryhtnyt leikkimään tuhkanhienossa maassa ja elätellyt toivoa."
Tällainen on tilanne pienen Asiamin elämässä. Asiam ei oikeastaan ole hänen nimensä, oikea nimi on kadoksissa. Asiam on oikeastaan yhteensulautuma englanninkielen sanoista AS I AM. Se on sotilaallinen termi muistona pienen mielessä isästä, joka katosi muun perheen mukana kauas Oregonin vankkurikaravaanireitillä.
Millaiseksi muodostuukaan pienen elämä, kun ei muista nimeään ja kaikki mielikuvat, hämärät muistikuvat ovat kuin utua, silmien verkkokalvoille piirtyvät vain etääntyvät vankkurit - etsimiseksihän se.
Rakkaus, kastele sydämeni on tarina pienen tytön matkasta aikuisuuteen ja minuuden löytämiseen. Asiamin nimi vaihtuu Asiamista Thocmetoneksi, Tiikerinkukaksi, sitten hänestä tulee Alice M ja kaiken aikaa hän kantaa mukanaan nahkanauhaa, johon on solminut muistonsa talteen.
Asiamin ottaa "hoiviinsa" ensin Modoc-intiaanit. Heille Asiam on kuitenkin erilainen, vieras ja sen merkiksi Asiam saa leukaansa tatuoinnin, pienen tumman viivan osoittamaan, että "et kuulu meihin".
"Oikea moo'oa järjesti lapselle nimenantojuhlan ja oeptti hänet punomaan koreja. Nämä olivat asioita, joista en päässyt osalliseksi. Kun kaikki tädit, sedät, serkut ja muut kerääntyivät yhteen, katselin kauempaa kuulematta sitä lempeää äänten sorinaa, joka nukutti onga'an, vauvan kehtoon. Opin pian sysäämään pois mielestäni tunteen, joka purkautui väkisin kyyneliksi."
Ei ihme, että Asiam tuntee olonsa orvoksi. Hänen mielessään kangastelee ajatus lähteä pois, lähteä etsimään oikeita vanhempiaan. Modocien matkatessa koilliseen tekemään kauppaa ja tanssimaan muiden heimojen kanssa, Asiam lähtee omille teilleen, kiipeää korkealle vuorelle ja liukastuu sillä seurauksella, että teloo jalkansa kävelykyvyttömään tilaan. Silloin hänet löytää Wuzzie-niminen henkilö, joka vaihtaa Asiamin obsidiaaniveitseen Lukwsh-nimisen naisen kanssa. Näin Asiam siirtyy Modoceilta toisen heimon pariin. Lukwshin luona Asiam saa ensimmmäisen kerran tuntea lämpöä ja huolenpitoa. Lukwshin lapsista Peukaloisesta ja Sirpaleesta tulee hänelle sisaria, ystäviä - Sirpaleesta enemmänkin.
Rakkaus, kastele sydämeni on paitsi kasvu- ja kehitystarina, tarina etsimisestä, myös lämmin ja herkkävireinen rakkauskertomus. Tarina on kirjoitettu minä-muodossa, mikä tekee siitä päiväkirjamaisen, elämäkerrallisen ja osin tarina onkin todellisuuteen pohjautuva. Asiamin, Thocmetonen ja sittemin Alice M:n tarina on kaunokirjallinen näkemys kirjailijan puolison isoäidin äidin tarinasta.
Pidin tästä kirjasta paitsi sen aitouden ja herkkyyden, osin runollisuutta lähentelevän kertomistavan vuoksi, myös väkevän tarinan vuoksi ja - intiaaniteeman vuoksi. Intiaanien elämä ja tavat tulevatkin tässä kirjassa arkisella tavalla kuvatuiksi. Hieman minua häiritsi, kun eri heimoja mainittiin, Oli modocia, paiuteja, wadaducia, välillä sai miettiä, oliko paiutet ja wadaducat samaa heimoa? Myös mietin sitä, millaisia ne ovat ne wadan siemenet, mikä kasvi se wada on? Kirjan lopussa on pieni intiaanikielisten termien sanasto, jossa wadan kerrotaankin olevan yleisnimi erilaisille kerättäville siemenille.
Valkoisten siirtolaisten suhdetta intiaaneihin kuvataan aidosti ja lämpimästi, joskin kaikki eivät suhtaudu heihin "niin kuin ihmisiin". Intiaanisotien järkyttävyyttä sivutaan ohimennen, pääpainon kirjan tarinassa ollessa Asiamin eli Alicen, eli Thocmetonen elämässä. Ajan tyyli ja tavat, kahden kulttuurin yhteensovittaminen ovat myös teemoja, jotka nousevat kirjassa vahvoina esille.
Paitsi romantiikkaa, tässä kirjassa on runollisuudestaan huolimatta jännitettä.. Kuten alussa sanoin, kerrassaan ihastuttava kirja, joka jättää jäljen muistilokeroihin.
---
Tästä kirjasta saan pisteen So American -haasteeseen, ainakin osavaltion Oregonin kohdalle ja ehkä johonkin muuhunkin kategoriaan.
Kommentit