Enna Airik
Haavemaa
Karisto, 2012

Aana on pieni orpo tyttö, eikä siinä kaikki, hän on myös sairas pieni tyttö. Aanasta huolehtii täti, Oili. Aanu asuu ullakolla. Kurjalistotarinako? Ei, vaikka sinällään ullakkohuone kuvastaakin köyhyyttä, ankeutta ja arjen ankeutta. Ullakko edustaa myös jotain korkeampaa. Ullakon ikkunasta voi tähyillä korkeammalle ja kauemmas, tähtiin ja niiden taaksekin. Ja niin Aana tekeekin, ja uskoo, että tähdet vilkuttavat hänelle takaisin.

Tähtien katselemienn toi mieleeni Anni Swanin Iiris rukka -kirjan. Iiriksellähän oli kotitähtensä.

Eräänä marraskuisena päivänä on Aanan syntymäpäivä. Hän saaa lahjaksi muistikirjan ja sulkakynän. Sulkakynä vie ajatukset ajassa kauas taaksepäin, kun ei vielä ollut autoja, kuljettiin kävellen tai hevosilla ja kovin nykypäivään ei tätä satua voi yhdistääkään, silti se on ajaton. Päiväkirja, tarinointi on ajasta riippumaton voimavara. Itsellenikin se on ollut keino ylittää vaikeat ajat, lohdutus surussa. Sitä se on myös Aanalle. Muistikirjaan Aana kirjoittaa toiveensa ja haaveensa, mutta ei surujaan, ei pelkojaan.

Sanat on jänniä. Ne voivat olla vapauttavia, mutta myös pelottavia. Siinä, missä asioiden kirjaaminen voi tuoda helpotusta, voi olla asioita, joita ei voi kirjoittaa, ne ovat niin painavia, niin kipeitä.

Aanalle se on kuoleman läheisyys.

"Oili-täti, miksi joidenkin täytyy kuolla? Niin kuin isän ja äidin? Aana kysyi miettiväisenä. - Rakas lapsi, kaikkien täytyy kuolla joskus. - Joidenkin vain liian aikaisin, Aana huokaisi. - Sinäpä sen sanoit, Oili-täti vastasi hiljaa. He katsoivat vaieten, kuinka ensilumi satoi mustaan maahan."

Aana kaipaa Isää ja äitiä, hän tahtoisi, että he voisivat jälleen olla yhdessä. Samalla hän tahtoisi kuitenkin elää, ei tahtoisi päästää irti. Keskustelu Oili-tädin kanssa on käänteentekevä. Myös muistikirjasta, johon Aana on tarinaansa kirjoittanut alkaa sivut loppua.

"Ei sen väliä, hän sani itsekseen, - tarina onkin melkein lopussa.

Eikä Aana enää pelkää.

Haavemaa on aiheestaan huolimatta kaunis ja viehättävä kirja, jossa ei tunnu kalman hajua. Jossain määrin kirjassa mainittu Helmikartano toi mieleeni Ilmestyskirjan kuvauksen Uudesta Jerusalemista helmiportteineen ja jalokiviperustuksineen, mutta en silti pitäisi haavemaata sellaisenaan ihan Taivaan esikuvana. Haavemaa on puhtaasti satukirja, koskettava ja ajatuksia herättävä sellainen.

Kuvitus on upea, moniulotteinen ja syvällinen. Täynnä pieniä yksityiskohtia. Herkkä ja unenomainen. Kokosivun värikuvia täydentää mustavalkoiset "varjokuvat". Onkin kuin kuvia katsellessaan kävisi vuoropuhelua todellisuuden ja haaveiden välillä, lukisi kahta eri tarinaa, Aanan haaveita ja unelmia ja Oilin huolia.

.......
Haavemaasta on kirjoittaaneet myös Lumomena ja Maria Sinisen linnan kirjastosta.