,

Lycy Maud Montgomery

Runotyttö maineen polulla

WSOY,1964

Alkuteos: Emiliy Climbs

Suomentanut I.K.Inha

309 s.

Runotyttö on jättänyt lapsuutensa ja saavuttanut tärkeän virstanpylvään: saanut ensimmäisen suudelmansa. Tärkeää ei ollut niinkään suudelma, kuin se, miten hän sen sai. Tämä episodi, jossa Emilia Byrd Starr on jäänyt kirkkoon lukkojen taakse samoin kuin pelottava herra Morrison mustine koirineen. Emilia pelkää miestä, joka on kokenut syvän trauman nuoruudessaan ja etsii kuollutta morsiantaan. Lopulta, kun mies jo on saavuttamassa Emilian tämä huutaa: Teddy Teddy! Uskomatonta, mutta suurimman epätoivon hetkellä Teddy jo onkin oven takana.

Tämä kohtaus tuo mieleeni Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaanin, jossa Jane Eyre on jättänyt hra Rochesterin ja toimii opettajana jossain nummiseudulla. Miettiessään tulevaisuuttaan hän kuulee hra Rochesterin epätoivon huudon: Jane Jane. 

Joku saattaa ajatella, että ei tällainen voi olla mahdollista. Itse uskon, että kahden ihmisen sielut voivat olla lähellä toisiaan matkojenkin päästä,  He ovat voineet kasvaa yhteen niin, että toinen sanoittakin tietää, mitä toinen ajattelee, harvinaista se kyllä on ja hyvä niin.

Rakastan Runotyttö-kirjoja, toisaalta nämä paranormaalit tilanteet saavat ihoni kihelmöimään, sillä en todellakaan suosi enkä suosittele leikkimään sellaisilla asioilla. Runotyttö-trigologian jokaisessa osassa on yksi tällainen "selittämätön" ilmiö, jossa Emilia toimii "pelastavana enkelinä". Tässä kakkosoassa se on "kadonneen pojan tapaus", ensimmäisessä osassa kyseessä oli Ilsen äidin kohtalon selviäminen. En kuitenkaan pitäisi häntä meediona, vaikka joku käyttääkin sanaa Emiliasta. Emilia itse ei haluaisi tätä "lahjaa", hän ei etsi eikä hakeudu mystisiin tilanteisiin. Jos niin olisi, minun täytyisi heittää nämä kirjat  romukoppaan, sillä vältän, jos suinkin mahdollista paranormaaleja juttuja, ja täytyy sanoa, että on hyvin valitettava asia se ilmiö, mikä on saanut valtaa viime vuosina nuortenkirjallisuudessa. Eikö lapsille ja kasvaville nuorille ole mitään muuta tarjottavaa, kun salaperäisyyttä ja kauhua ja asioita, joilla ei ole leikkimistä? Muutenkin liian yksipuolinen ravinto myös kirjallisuuden saralla on vaarassa viedä terveyden. Jotain tästä on ymmärtänyt myös kirjailija kuvatessaan kohtausta Emilian ja opettaja Carpenterin välillä.

"Tänään kävin herra Carpenterin luona. --- --- --- Sitten annoin hänelle sen runon, jonka olin kirjoittanut samana iltana sisälle tultuani. Hän luki sen kahteen kertaan, sitten hän päättävästi repi sen kappaleiksi. - Mutta miksi? sanoin suorastaan harmistuneena. - Eihän siinä runossa ollut mitään vikaa, herra Carpenter. - Sen ruumiissa ei tosin ollut, hän sanoi. - Joka rivi sinänsä kelpaisi pyhäkoulussa luettavaksi. Mutta sen sielu - missä mielentilassa olit sitä kirjoittaessasi --- --- ---- Se runo oli puhdasta pakanuutta, vaikket taida sitä käsittää, tyttö. Runouden kannalta se kyllä on tuhannen sievän pikkurunosi arvoinen. Mutta sillä suunnalla uhkaa vaara. Sinun on paras pysyä omassa ajassasi, Emilia, siinä runossa oli vivahdus pahojen henkien palvontaa. Sen luettuani uskon, että runoilijat saavat innoituksen ulkoapäin joiltakin hegiltä. Tunsitko olevasi lumouksen vallassa, kun kirjoitit sen? - Taisin olla, vastasin muistellen.

Olin todella hyvilläni, että herra Carpenter oli repinyt runon. En olisi milloinkaan itse voinut repiä sitä. Olen hävittänyt hyvin monta runoani, jotka tuntuivat olevan pötyä, kun luin ne useampaan kertaan, mutta tämä ei tuntunut siltä, ja se palautti aina mieleeni tuon kävelyretken oudon viehätyksen ja kauhun. Mutta tunnen että herra Carpenter oli oikeassa."

Alunperin miettiessäni mitä kirjoittaisin tästä Emilian tarinan osasta ajattelin henkilöiden luonteita. Jäykkää ja tiukkailmeistä Elisabethia, Lauraa, joka oli jalokivi naisten joukossa lapsenomaista Jimmyä lainatakseni, herkkää, taiteellista Teddyä, pärskähtelevää Ilseä, joka oli rakastunut tomeraan Perryyn tajuamatta sitä itsekään sen paremmin kuin Emiliakaan, joka ihmetteli, miksi Ilse aina tuiskahteli Perrylle niin kovasti tämän tehdessä jonkin käytöskämmin, omalaatuinen ja itsetietoinen Ruth-täti, jolla kaiken ynseydenkin takana oli rakastettavampia puolia, vaikka hän ei niitä juuri näyttänytkään,  ja Emilia itse, jolla oli luonteessaan kolme eri puolta: jyrkkä tyyneys ja perintätavat, itsehillintä, joka valloilleen päästettynä tuottaisi suuren kivun ja helpotus siitä, että hän oli vapaa.

Kun vertaa Emiliaa ja kirjailijan toista tyttökirjallisuuden helmeä Vihervaaran Annaa ovat he kuin yö ja päivä. Emilia on tulisielu, hän on taidollinen nainen niin kuin Annakin,joka on unelmoija, haaveksija. En osaa ajatella Emiliaa kodinhengettärenä niin kuin Anna, Anna on sydämellisempi kuin Emilia, kodikkaampi. Ei sillä, etteikö Emiliakin olisi kaiken ylväyden ja kunnianhimon takana koti-ihminen, mutta ehkä viihtyisin enemmän Annan kodissa kuin Emilian - mene ja tiedä.

Kuten aiemmin olen sanonut on Runotyttö-kirjat ehkä vaikuttaneet elämääni enemmän kuin Anna-sarja, on kuitenkin eri asia puhua kirjan vaikutuksesta ja merkityksestä elämäänsä kuin kirjan päähenkilöiden luonteista ja niiden luomista mielikuvista. Molemmilla tarinoilla on puolensa ja vaikutelmansa.

----

Runotytöstä on lukeneet myös Anna matkallaan Mikä-Mikä-Maahan, Anki, jonka mielestä Emilia on mielenkiintoisimpia fiktiivisiä hahmoja , Pii, Mariannen mielestä Runotyttösarjassa on käsinkosketeltavaa viehätystä ja mahtava fiilis, ja miehisen näkökulman tähti-trigologiasta on kirjoittanut Jokke.

----

EDIT: Tällä ja edellisellä osalla mukana Kirjallisessa maailmanvalloituksessa: Kanada.