Lycy Maud Montgomery

Runotyttö etsii tähteään

WSOY, 1970

215 s.

Alkuteos:Emily's Quest.

Suomentanut: Laine Järventaus-Aav

"Onko maailmassa surullisempaa ja kammottavampaa ääntä kuin tuulen valitus räystäissä ja ikkunan takana myrskyisenä yönä. Tuuli vaikersi  tänä iltana sydäntäsärkevästi. Omakin tuskani puhkeaa ääneen sen mukana."

Kuinka kärsinkään Emilian rinnalla. Ylpeys, tuo kavala luikerteleva käärme paratiisissa, viekoitteleva, häikäilemätön. Ja epävarmuus, kuinka epävarma omasta itsestään, toinen toisistaan Emilia olikaan.

Runotyttö etsii tähteään on Runotyttö-trigologian synkin kirja. Se kertoo nuoruuden toiveista ja unelmista, sortuneista ja särkyneistä haaveista, epätoivosta ja täyttymyksestä. Runotyttö etsii tähteään on ennenkaikkea kasvutarina.

Runotyttö etsii tähteään -kirjaa lukiessani mieleeni nousi yhä vahvemmin ajatus siitä, olisiko kirjailija kirjoittanut "omia ajatuksiaan" Emilian päiväkirjamerkintöihin. Niin tai näin, teksteissä välittyy suuria tunteita ihmisyyden pohjamutiin asti. Tämä ihmisluonteen monipuolisuus, syväluotaus on kirjassa koskettavinta. Pidän myös luontokuvauksista. Samoin kuin luonto on Emilialle voimanlähde, se on sitä myös minulle.

Runotyttö etsii tähteään on eräällä tasolla verrattavissa Margaret Mittchelin Tuulen viemää -teokseen. Niin Emilia kuin Scarlet ovat niin ylpeitä, siinä, missä ylpeys pitää heidät pystyssä se on myös se, mikä vie heidät harhaan. Auttamatta repii syräntä, kun ajattelee, kuinka ristiin Scarlet ja Rhett kulkiva ja kuinka toinen toisensa ohi Emilia ja Teddy luisuvatkaan - onneksi Montgomery ei kuitenkaan jättänyt Runotytön loppu avoimeksi, Aution talon ovea lukituksi.