Pauliina Rauhala

Taivaslaulu

Gummerus, 2013

281 s.

Kaikkein vapian on nainen joka juoksee. Tietää itse matkansa, antaa tuulen tuulla ja lumen sulaa kasovilleen. Minä juoksen, vaikka ilta on musta. Minä juoksen, vaikka talvi on haudannut kaiken alleen. Alamäki on kiitorata, ylämäki lentolähtörata ja mäen päältä pohkeeni ponnistavat pilviin. Sydämen syke on kaksitahtimoottori ja viuhuvat kädet nuolikulmasiivet. Olen satamassa kaarteleva harmaalokki. Olen taivaalla riikkuva naurulokki. Räpytän siipiä, levitän siivet, ilmavirta asettuu patjaksi siipien alle. Liitäessä näkee kaiken. Näen piipunhatut ja tuulenpesät. Näen räystäskourut ja menneet kesät. Ojennan siivet, venytän siivet, eikä enempää ole kuin tuntea tuulensyli linnunkainaloihin asti.

Sitten minä saan osuman. Ilma pakenee siipien alta.

- Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. s. 117

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on varmaankin vuoden 2013 puhutuin kirja. Paljon siitä on ainakin kirjoitettu ja keskusteltu ja kirjaston varausjonot on pitkän pitkiä. Vuoden 2013 kristilliseksi kirjaksi valittu Taivaslaulu on elämän korkeaveisu lestadiolaisäidin (ja perheen) äänin kerrottuna. 

Päähenkilö Vilja on nuori perheenäiti, hänellä on neljä lasta, viides on mennyt kesken. Aviopuoliso Aleksi. Vilja rakastaa perhettään, rakastaa lapsiaan, silti lapsi per vuosi alkaa hitaasti syödä häntä sisältäpäin. Sitten hän alkaa odottaa kaksosia.

Taivaslaulu ei ole tarina ainoastaan naiseudesta, vaikka naisnäkökulma onkin vahva, se on perheen tarina. Se on tarina meistä ihmisistä. Siitä, että me olemme yksilöitä. Meillä on omat vahvuutemme ja heikkoutemme. Kaikki ei ole tehty samalla kaavalla. Toiset kestävät tuulta enemmän kuin toiset. Taivaslaulu on myös osoitus siitä,että vahvatkin voivat murtua ja vahvimpia voivat olla juuri ne, jotka ovat heikoimpia.

Kirjan kerronta on kaunolla kirjoitettua proosaa, jossa kielikuvat liitelevät milloin keveinä, milloin raskaampina. Vaikuttava on kertojan ääni. Kerronnan kauneuden ja läpikuultavan herkkyydenkin takaa piirtyy tummempisävyinen kuva, taivas ei aina ole sininen, vaan myrskypilvet kerääntyvät, sadevesi ryöppyää kohisten ja kun vesi nousee tarpeeksi, niin tulva vie mennessään.

Tarinan rakenne on mielenkiintoinen ja monipolvinen. Kerronta ei etene kronologisesti vaan polveilee milloin nykyisyydessä, milloin menneisyydessä. Tarina etenee neljän eri kertojan äänin. On Viljan ääni, joka kaikuu minänäkökulmasta, on Aleksin tarina, joka kerrotaan kaikkitietävän kertojan äänellä, on lasten nukkeleikit ja on nimetön blogi kommentteineen.

Täytyy sanoa, että olisin pitänyt tarinasta enemmän ilman blogitekstejä. Ne kyllä tavallaan lomittuvat juoneen tarinan kääntyessä kohden loppuaan, mutta ovat kuitenkin jollain tavalla erillisiä, irrallisia, liian päälleliimattuja, liikaa rautalangasta väännettyä selittelyä. Myös eräät kirjailijan ratkaisut saivat syljeskelemään jälkimaun poltellessa.

Itse tarina on koskettava, kaunis ja puhutteleva. Taivaslaulu on väkevä kertomus voimista suurimmasta, rakkaudesta ja uskosta. Usko kristillisyyden ydin kuvastuu kahtalaisena, on lakiusko versus usko, joka kantaa arjessa, on tuomio ja on - armo!

Kielikuvat:

"--- ---  iltaisin kangaspuut soivat toccataa kuin urut. "