Tuulikki Pekkalainen

Lapset sodassa 1918

Tammi, 2014

546 s.

"Olin saanut kutsun valkoiseen armeijaan ja palvelin Mannerheimin päämajassa Seinäjoella. Miltei joka päivä tuotiin läiseutujen maakunnista Seinäjoelle vangittuja punaisia. Ryhmä  ryhmän jälkeen heidät vietiin sorakuopalle ja tietämäni mukaan siellä teloitettiin. Kerran tuollaiseen ryhmään kuului aivan nuori poikanen. Milestäni hän oli pikemminkin lapsi kuin nuorukainen. Seuraavana päivänä jouduin olemaan saattojoukon mukana vankeja teloituspaikalle vietäessä. Näin tuossa joukossa tuon poikasen, miltei lapsen, ja sydämeni vavahteli:aiotaanko tuo lapsi teloittaa muiden mukana? En kuulunut itse teloitusryhmään vaan saattojoukkoon, joka ympäröi teloitettavia. Koko ajan silmäilin poikaa ja sydäntäni särki. Teloittajiksi määrätyt asettuivat riviin ja teloitettavat noin kymmenen metrin päähän samanlaiseen suoraan riviin, ja rivissä seisoi muiden mukana tuo poika. Kuului komennus, kiväärit kohosivat. Toinen komennus, yhteislaukaus pamahti. Tuijotin poikaa, hän huojui, kaatui ja hänen kaatuessaan kuulin lapsen äänen huutavan: "Äiti"."

Tätä kirjoittaessani silmäni kyyneltyvät. En tiedä, kyyneltyikö tuon kertojan ja silminnäkijän silmät, mutta ikuiset arvet ja lähtemättömät jäljet hän sai sisimpäänsä.

Tuulikki Pekkalaisen tutkimus vaietusta asiasta, vuoden 1918 sisällissodan lapsivangeista on järkyttävää luettavaa. Se, jonka sisin ei värähdä piiruakaan tätä lukiessa täytyy olla kiveä, kovempi ja paatuneempi kuin kivi, sillä kivetkin sentään voivat hengittää.

Mikä minut sai lukemaan tämän kirjan? Uteliaisuusko? Yleensä vältän kaikkia kauhuskenarioita eikä sotakirjallisuus sinänsä kuulu lukuaiheisiini. Vuosi 1918 sinänsä on kaikessa kaameudessaan historiallisesti mielenkiintoinen aihe. Historia ja erityisesti paikallishistoria kiinnostaa myös sukututkimuksen myötä. Oma kotiseutuni on sekin saanut lähtemättömät arvet, jotka vieläkin jakavat väestöä. Mikä voisi parantaa arvet, saada kipeät haavat sulkeutumaan. Onko anteeksiantoa olemassa?

Maailmalla kaikuvat askeleet tänäkin päivänä, rummut pärisevät - lapset kärsivät. Eikö ihmiskunta milloinkaan opi?

Tuulikki Pekkalainen on tarttunut vaikeaan  aiheeseen historiantutkijan näkökulmasta. Taustoittaen, kysyen hän tuo esiin tilastoja, joihin en niinkään jaksa syventyä. Tahdon nähdä lapset ja en tahtoisi nähdä. Kuvaliitteet puhuvat omaa kieltään. Eräässä puhuttelevimmista kuvista lapsijoukko katselemassa joukkohautaa. Onko se suljettu, vai omaansako katselevat?

Lapsi - aikuinen, eikö se raja tänäkin päivänä ole häilyvä? Lapset seuraavat vanhempiensa esimerkkiä, tai sitten he eivät vain voi valita. Lapset ovat riippuvaisuussuhteessa aikuisiin. Ajat olivat toiset silloin -sanotaan. Olivatko?

Tämän kirjan luettuani kysyin vain kuinka kukaan voi katsoa lasta silmiin ja ampua kohti? Nuorin ammuttu lapsi on ollut vain vuoden ikäinen, nuorin uhri, muulla tavoin tapettu muutaman viikon ikäinen.

Surullista luettavaa. Niin surullista.

---

Vinkin tästä kirjasta sain Maijalta, jonka kanssa olen samaa mieltä siitä, että kirjassa on turhan paljon toistoa. Itse kaipasin enemmän kuin tilastoja, lasten kohtaloihin pureutumista. Eikö heidän elänätarinansa olisi kunniansa ansainneet muutenkin kuin tilastonumeroina?