Elmer Horn
Intiaanisaari
Otava, 1963
Norjaainen alkuteos:  Indianeroya
Tanskankielestä suomentanut Sorella Soveri
114 s.


"-Apua! Karjui Even niin kovaa kuin jaksoi. Apua! Apua! Hänelä ei ollut edes kiveäkään aseena susia vastaan, ei pyssyä, ei keppiä, vain omat pienet nyrkkinsä ja rasvanahkasaapppaiset jalkansa"


Hagenin siirtolaisperhe on palaamassa Uuden vuoden juhlista naapuriperheen luota omalle intiaanisaarelleen, kun illan pimetessä alkaa kuulua karmivaa ulvontaa. Susia!  PIkku Aalto, jolla Lilleknutin pikkuveli Even on ratsastanut, pillastuu ja saa susilauman peräänsä.

Tästä ja monesta muusta pinteestä saa Hagenin perhe  selviytyä pitkän talven aikana josssain Suuren Susijärven seutuvilla.

Odotin kovasti tätä lukukokemusta, sillä sarjan edellinen osa jätti monia avoimia kysymyksiä ja lupauksia juonen suhteen. Lukemisen myötä kuitenkin hämmennyin, sillä tarinahan ei edennyt lainkaan odotusten mukaisesti. Ei sillä, etteikö kirja olisi ollut kiinnostava, kyllä se oli, mutta mutta, mihin jäi salaperäinen hautakumpu ja sen merkitys perheen koettelemuksista selviytymiselle. Ainoa viittaus, joka hieman sivusi edellisen kirjan tapauksia oli kirjan loppupuolella maininta, kuinka Lilleknut pohtii suuri intiaaniveitsi kädessään, selviääkö sillä tappelusta edessään karjahtelevasta karhusta. Mikä veitsi? Oliko se intiaanien hautakummusta ryöstetty? Entä intiaanit? Heitäkin kirjassa viisee, mutta ei Pyhän hautakummun puolustajina vaan heinävarkaissa.

Ajallisesti ei edellisen kirjan ja tämän väliin, Joulun ja Uuden Vuoden väliin mahdu paljonkaan, ellei sitten ole kulunut kokonainen vuosi tapahtumien väliä. Olenko kenties lukenut väärin, lukenut rivien välistä, jotain, mitä tarinassa ei ole ollutkaan? Kysymyksiä , kysymyksiä.

Tarina on nopealukuinen, etenee juoheasti. Ainakin yksi  painovirhe on tekstiin pujahtanut. Painovirhettä enemmän ajatusta kuitenkin pohdituttaa käännös ja sanavalinnat, kuten:
 

 
"Even alkoi miltei tuntea ylemmyydentunnetta, kun hänelle äkkiä valkeni, etteivät sudet lainkaan pelänneet. Ne olivat tosin nousseet, mutta eivät suinkaan juostakseen tiehensä. Ne vain hajautuivat, ja nyt ne hiipivät lähemmäksi ja muodostivat piirin hänen ja Pikku Aallon ympärille.
 
 
Ylemmyydentunne ei ihan heti tule itselleni mieleen tuollaisessa tilanteessa. Miksi Even olisi tuntenut olevansa susien yläpuolella? Ja mikä sitten olisi se sana, mikä soveltuisi tilanteeseen paremmin, sillä ei se välttämättä olisi pelokkuutta tai alemmuuttakaan. Lisäksi jäin miettimään suomenkielen oikeinkirjoitussääntöjä. Sanotaanko  kuusien juurella vai kuusten juurella?

Enpä ihmettele, jos suomenkieli on ulkomaalaisille vaikeaa, kun se joskus on sitä itsellekin.

Jos on suomenkieli vaikeaa on sitä myös yritys ymmärtää kalastamistapaa, jossa kaloja isketään hengiltä jään läpi.

"Lilleknut pysähtyi ja osoitti isoa hauenpäätä, joka seisoi tuijottaen heihin niin läheltä, että olisi voinut luula tarvitsevansa vain kumartua tarttuakseen siihen. Tässä jää oli kristallinkirkasta. - Nyt oli minun vuoroni, kuiskasi Even ja teki pienen kaaren päästäkseen hauen taakse. Hän ei koskaan tahtonut nähdä kalan silmiä, kun hän iski. Sitten hän mäjäytti nuijan jäähän, niin, että siihen muodostui tähi ohuista säröistä."
 
Mielikuvitus, se on taitolaji niin kirjoittaessa kuin lukiessa.

Mielenkiintoisen juonenkäänteen kirjaan tuo suomalaistyttö Siva, jonka pojat Lilleknut, Even ja Asle löytävät yksinäiseltä saarelta ja kuinka sitten käy, tarina loppuu kuin veitsellä leikaten ja jättää lukijan ihmetyksestä silmät selälleen, kysymään, entä sitten?

Onko tämä tosiaan tarinan loppu. Eikö ole enempää lisättävää, jatkuuko sarja? En kuitenkaan ole löytänyt sarjaan enempiä tarinoita, niin mielelläni kuin niitä lukisinkin.

----
Tällä lukukokemuksella ja postauksella otan osaa Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen, ja kyseessähän on Pohjois-Eurooppa ja norjalainen kirjallisuus.