P1100583-normal.jpg

 

Laura Latvala

Kanavan Marja

WSOY, 1960

89+1 sivua

Kansi ja kuvitus Maija Karma

 

Kanavan Marjalla oli pitkät sääret, pitkät mustat palmikot ja ruskeat iloisesti vilkkuvat silmät. Noiden ruskeittein silmien takia pojat joskus koulussa kiusoittelivat Marjaa huutamalla:

- Pippurisilmä, Pippurisilmä!

Ja kun pojat olivat oikein ilkeällä tuulella, he huusivat:

- Marja Mustilainen, Marja Mustilainen!

Silloin Marjan silmät muuttuivat surusta ihan tummiksi, sillä hän oli mustalainen, puoliksi ainakin. Hänen isänsä oli mustalainen, äiti aivan tavallinen suomalaisnainen.

Näin alkaa Laura Latvalan kertomus pienestä Marja-tytöstä, jonka vanhemmat ovat liesussa ja joka asuu  Isukin ja Martta-tädin kanssa kanavanvartijan mökissä suuren joen rannalla.

Luin Kanavan Marjan ensimmäisen kerran ollessani alaluokilla. Kirja kuuluu niihin kaikkein ensimmäisiin kirjoihin, jotka lainasin koulun kirjastosta ja on siis nostalginen tyttökirja. Varsinaisesti nuortenkirja ei kyseessä ole, mutta nostalginen lastenkirja kuitenkin.

Kirja on jättänyt vahvan muistijäljen mieleeni ja kun sitten kerran aikuisiällä löysin teoksen kirpputorilta oli kirja pakko ostaa.

Luin kirjan nyt kolmannen kerran.

Muisti on jännä juttu. Minulla oli pienen pieni muistikuva tästä kirjasta ja edellisestä lukukokemuksesta, vaan lukiessani huomasin, että muistikuva olikin pelkkää utua, joka hajosi lukiessa. Se ei tarkoita, etteikö teos olisi huono. Sitä vain saa huomata silloin tällöin, että muisti ei aina olekaan niin tarkka ja ne pienet häiveet, joita ajattelee katoavatkin todellisuuden tieltä kuin sumu auringon paisteessa.

Kanavan Marja on lystikäs pieni tarina Kanavan Marjan elämässä iloineen ja suruineen. Milloin hän on lastenvahtina,milloin seikkailee joella. Erityisen ystävän Marja saa tukkilaispomo Rolfista. Latvalan kerronta on kostailematonta. Jossain määrin kirjassa kuvastuu ajalle tyypilliset ajattelutavat (mustalaiselämä/kiertolaisuus), jotka kuitenkin ilmenevät, ei niinkään rasistisena käytöksenä vaan luontevana osana ihmisten erilaisuutta. Laura Latvala kuvaa myös hyvin ja luontevasti jo aikuisen tukkilaismiehen ja pienen tytön ystävyyttä.

Mikä kerronnassa minua hieman hymyilytti oli kun kirjailija kuvaa, kuinka "valkonaamat vilistivät pakoon puitten välissä ja kuinka intiaania eisittävä Kalle  heilutti lassoa ilmassa juostessaan valkonaamojen perässä.. Hymyilytti, sillä lassoa käyttävä intiaani on itselleni tuikituntematon asia. Sinänsä kuvaus on kyllä lapsenomaista ja -tajuista ja hyvinkin todenmukaista lasten leikkejä ajatellen, sillä lapsen mielessä voi hyvinkin cowboyt ja intiaanit mennä iloisesti sekaisin.

Kanavan Marjan miljöö ja elämänmeno sijoittuu jonnekin sodanjälkeiseen uudelleen rakentamisen vuosiin. Sen kuvaama idyllinen kyläyhteisöelämä on nostalgiaa sekin. En kuitenkaan näe tarinaa aikansa eläneenä ja vanhentuneena.

Nuoren tytön elämän kuvauksena Laura Latvala pohtii myös elämän arvoja. Kirja ei varsinaisesti ole uskonnollinen, jos siinä kohta mietitään myös hengellisiä asioita.

Kanava Marja kuuluu ehdottomasti kirjahyllyni aarteisiin. Kirjan kauniit kannet vielä lisäävät teoksen arvoa. Vahvat värit ja iloinen keltaisuus on erittäin luokseenkutsuvaa.

Vahva adjektiivi:

Kylmänkiiluva