Elspeth Huxley

Liekkipuiden varjossa

Otava 1983

suomentanut Kyllikki Villa

378 sivua

Alkuperäinen teos. The flame trees of Thika; memories of an African Childhood

Kiertelen kirpputorin kirjahyllyjä. Katselen sen rivejä, kirjojen selkämyksiä. Luen takatekstejä, vilkaisen sisältöä. Silmiini osuu kirja: Liekkipuiden varjoissa. Sen niminen televisiosarjakin on joskus tullut, vaikka en sitä katsellutkaan. Kierrän kirjaa kuin kissa kuumaa puuroa. Katson sen hintaa, luen pätkän sieltä, toisen täältä. Tämähän tuntuu kiinnostavalta, mutta päädyn kuitenkin jättämään sen hyllyynsä, kunnes taas seuraavalla käyntikerralla palaan samaisen kirjan  äärelle. Kirja kutsuu luokseen. Ei jätä rauhaan ja lopulta se on ostettava.

Illalla vuoteessa otan kirjan käteeni ja alan lukea, pettymys on, jos ei suuren suuri niin jonkin asteinen kuitenkin. Teksti ei ole ollenkaan niin hersyvää, niin sujuvaa, jouhevaa kuin kirpputorilla lukemani pätkät antoivat ymmärtää. Ei kirja huono ole, ei ollenkaan, mutta hieman kummallinen, pienen tyttölapsen muistelma elämästä Afrikassa, jonne vanhemmat muuttivat Kahviplantaasia perustamaan. Aika juuri 1. maailmansodan kynnyksellä, englantilainen elämäntyyli, eurooppalaisen ja afrikkalaisen elämäntyylin erot tulevat kyllä esille. Silti en voi olla ihmettelemättä, kuinka lapsen muistelmat voi olla niin aikuismaiset. Pikku Elspeth (onko kirjan minä Elspeth? En muista, että tekstissä olisi kertaakaan mainittu tyttöä nimeltä) kertoo enimmäkseen vanhemmistaan, naapureista, ympäröivästä elämästä. Pienen tytön omat tunteet tulevat esiin vain harvakseltaan ja se hämmentää.

Kummallinen, pikkuvanhan pikkutytön tarina aikuisista, aikuisten elämästä, ja, mikä että ei näin, kun kasvaa sellaisissa oloissa, boheemissa ympäristössä, kutsuu vanhempia nimeltä, aivan kuin romanit. En voi käsittää tätä, en ymmärrä. Missä on läheisyys, hellyys? Kertaakaan ei isää, ei äitiä, ainoastaan Tilly tai Robin.

Tättä pikkuvanhaa puolta kuvastaa mielestäni seuraava ote tekstistä. Ihmettelen tytön käsitystä, vaikka lasten leikit ovatkin heijastusta aikuisten elämästä ja muistelen omia kotileikkejä, saven leipomisia. En muista, että olisin kaivannut jotenkin rationaalisuutta, vaikka ruonlaittoa olisinkin halunnut jo lapsena oppia.

"Robin ei antanut minun istuttaa puita, luultavasti siksi ettei luottanut taitooni asettaa pääjuurta; mutta sain kuitenkin auttaa märän mullan painelemisessa taimien ympärille ja puserrella sitä sormillani. Siinä puuhassa yhtyivät täydellinen savikakkujen leipomisen nautinto ja ilo siitä että sai olla hyödyksi; sillä tarpeettomat puuhat ikäsvystyttävät lapsia, ja leikkiessään he pyrkivät kuvittelemaan toimintaansa realistisen ulottuvuuden."

Kirja tuo mieleeni myös Harriet Beecher Stowen kirjan Setä Tuomon tupa. Kirjat ovat tyystin erilaiset, mutta kuvaus afrikkalaisesta kokkauksesta tuo elävästi mieleeni Setä Tuomon tuvan kokin, jota Ofelia-neiti turhaan yrittää saada oppimaan järjestystä ja puhtautta.

Kirjaan on myös jatko-osa. Valitettavasti en muista sen nimeä. Ehkä senkin voisi lukea, ihan mielenkiinnosta, ei siksi, että tämä kirja olisi ollut mitenkään elämää suurempi lukukokemus, mutta eihän kaikki kirjat voi ollakaan. Vai voivatko?