Eino Leinon kauneimmat runot

Valikoima

Otava, 1954

Toimittanut: Eino Kauppinen ja Sirkka Rapola

 

Eino Leino kuuluu ehdottomasti suomalaisen runomaailman kärkihahmoihin. Hänen tuotantonsa on laajuudessaan ja moipuolisuudessaan vertaansa vailla. Mikään elämänalue ei ollut hänelle vieras. Eino Leinon runoissa hehkuu kansallinen ylpeys omasta maasta, siinä leiskuu lemmen liekit ja virtaa epätoivon kyyneleet. Henkilökohtaisesti Eino Leinon runoista minua puhuttelee erityisesti hänen isänmaalliset runonsa, kuten esimerkiksi runo Nuorten usko.

Näin unta, että oli suuri maa / mi päivän alla aaltos vainioina, / ja numet nuoret taivaan rannan taa / ne kukki kunnahina, laaksoloina - - -  - - -  Näin unta, että päältä tämä maan / nous maailmalle uuden aamun rusko. / Sen sinne nuoret nosti voimallaan - ja nuorten voima oli nuorten usko.

Kyllähän näissä sanoissa on aika paljon paatosta.  On kuitenkin muistettava, että Eino Leino syntyi keisarivallan aikana ja aloitti runoilijan taipaleensa ennen Suomen itsenäisyyttä. Vaikka Eino Leinon monia runoja on katsottava aika-aspektin valossa, on niillä paljon annettavaa tällekin ajalle. Ajatellaanpa nyt vaikak tuon edellisen runon viimeistä säettä - ja nuorten voima oli nuorten usko. Mitä se puhuu tälle ajalle, joka kipristelee työttömyyden ja arjen ankeuksien aallokossa, onko uskoa tulevaan. Mihin nykyajan nuoret uskovat?

Minulle oli myös yllätys, että tuttu virsi Oi kiitos sä Luojani armollinen onkin Eino Leinon runokokoelmasta Sata ja yksi laulua, Aurinkolaulun säkeitä. Itselleni usko ja hengelliset asiat ovat elämän peruspilareita. Eino Leinon runoissakin kaikuu hengen voima ja voi olla, että Leinokin on hengellisiä asioita pohtinut ja oman näkemyksensä asioihin löytänyt. Ainakin hänen Z.Topeliuksen 100-vuotisjuhlaan kirjoittamansa runo Kutoi kangasta elämä pitää sisällään yhden oleellisimman.

Vastasi vakava vaimo: / Kudon sule kuolinpaidan / armosta Isän Jumalan, / parahasta palttinasta.

Eino Leinon runoista monet on sävelletty, Nocturne, Lapin kesä,

Niissä soi suomalainen luonto ja ihmisen tunto kauneimmin ja värisee pitkään ja syvään. ja täytyy sanoa, että yksi omista lempirunoistani on Lapin kesä. Se on haikea, surumielinen ja kuitenkin sen pohjaväre on toiveikas.

Lapissa kaikki kukkii nopeasti, / maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin --- --- Havisten halki ilman lentäkäätte! / Tekoja luokaa, maita valaiskaa! Mut talven poistuneen kun täältä näätte, / ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

Eino Leino on pohjoisen poika, Kainuun korpimaiden kasvatti ja se näkyy hänen runoissaan. Hänen herkissä säkeissään soi, ei vain kuvaus luonnon monipuolisuudesta, vaan säkeissä on myös paljon vertauskuvallisuutta. Epäuskon, toivottomuuden, ankeuden altakin nousee jotain kaunista, jotain toivoa herättävää, nostaa katseen kauemmaksi. Vahvaa, vaikuttavaa , ajatuksia herättävää on Leinon runous.

Ei sillä, kyllä Eino Leinon jotkut runot nostavat suupielet hieman kummastuneeseen hymyyn, kuten hänen runossaan Äl horju suora Suomen mies sanapari hurme huppeloi. Jotenkin en osaa huppeloimista yhdistää niinkin vakavaan asiaan kuin verisiin taistelukenttiin.

Virta venhettä vie. / Mihin päättyvi tie? / Lyö kuohut purren puuta ja talkaa. / Mikä ihminen on? / Virvaliekki levoton.

----

Tällä mukana OI maamme Suomi kotimaanvalloituksessa. Kainuu, Paltamo.