Vanhan majatalon arvoitus
Luin Blyton Arvoitus-sarjan muut osat aiemmin yhteen syssyyn, tämä viimeisin kirja jäi kuitenkin huomaamatta silloin ja luin sen nyt sitten jälkikäteen.
Sisarukset Roger ja Diana ovat lähdössä äitinsä ja tämän ystävän neiti Pepperin kanssa kesälomareissulle autovaunulla, kun lomamatka yllättäen keskeytyy. Rouva Lynton saa viestin, että hänen sisarensa on pudonnut tikkailta ja loukkaantunut pahasti. Mikäs nyt eteen? Ei hätää. Pian paikalle saapuu vanha tuttu Barney ja tämän isä (ovat kuulleet radiosta tulleen kuulutuksen ja osanneet toimia sen perusteella), jotka laittavat asiat järjestykseen ja sisarusten serkku Töpselikin, joka on ollut loukkaantuneen tädin luonna viettämässä omaa lomaansa, pääsee muun joukon mukana uuteen seikkailuun. Ja loppujen lopuksi se on juuri Töpseli, joka laittaa seikkailun liikkeelle salakielisillä sanomillaan.
Lapset löytävät mielenkiintoisen paikan jatkaakseen lomaansa vanhasta majatalosta meren rannalla, jostain päin Walesin karuja kallioisia maisemia. Ihmiset ovat persoonallisia ja vähän erikoisiakin. Pikkukylän nimessä Penrhyndendraith on siinäkin ihmettelemistä ja tavaamista, ja varmasti saa kielensä solmuun, jos sitä yrittää lausua.
"- Ja tuossa tulee sadun noita. Roger kuiskasi ja sai neiti Pepperiltä osakseen kulmien kurtistuksen, kun pienen tiskin taakse laahautui vanha nainen. Hänen kasvonsa olivat yhtä suurta ryppyä, ja lumivalkoiset hiukset oli tungettu pienen hiusverkon alle. Mutta vaikka hän näytti vanhalta, hänen silmänsä olivat yhä hätkähdyttävän kirkkaat ja läpitunkevat."
Tämä vanha jäätelönmyyjärouva on majatalon omistajan Herra Jonesin äiti ja hyrähdin lopulta vallan nauramaan yksinäisyydessäni, kun luin rouvan suositusta majatalosta, hän kun jatkuvasti toisti, kuinka hänen poikansa
"ruoka miellyttää heitä, se on hyvää, oikein hyvää. Te menette sinne myös Sir? Hänellä ei ole nyt palon ihmisiä, on hyvä aika. Ruoka oikein hyvää." Ruoka oikein hyvää, sir, oikein, oikein hyvää."
Majatalon lähellä on uimaranta Merlin's Cove ja rantaluolia, joita olisi jännä tutkia, ellei varoituskyltit ilmoittaisi, että luoliin meno ei ole suositeltavaa.
Pakko sanoa, että tämä on vähän "jälkilämmitelyä", vanhan kertausta ja toistoa. Ei enää niin jännittävä kuin esimerkiksi Salaisen sataman arvoitus, joka mielestäni on sarjan parhaimpia. Mitä myös ihmettelin, oli se, että neiti Pepperistä ei enää puhuttu kotiopettajana vaan rouva Lyntonin ystävättärenä ja myöhemmin, henkilönä, joka huolehti hänestä.
Kaiken kaikkiaan kirja teki todellakin hieman lattean vaikutelman. Pikkuinen villikkopoika Dafydd Vaappu-ankkoineen esimerkiksi on kyllä mielenkiintoinen,
"Dafydd lähti murjottaen pois ja Vaappu seurasi perässä. - Vaappu oli vasta pieni hanhenpoika, kun Dafydd sai sen, rouva Jones kertoi. - Se oli murtanut jalkansa ja Dafydd korjasi sen - hän pani kepin, näin, ja sitoi sen hyvin. Ja Vaapun jalka parani, ja nyt se ei suostu jättämään Dafyddiä, ja melkoinen riesa tuo kaksikko onkin, sen saatte uskoa, ja mitä minun nuhtelemiseni auttaa, hän kuulee vain sen minkä haluaa kuulla, hän tekee mitä..."
mutta hän niin kuin muutkin hahmot jäävät jotenkin vaillinaisiksi, ja koko tapahtumaketju menee vauhdilla ohi. No, kyllähän tässäkin riittää kiperiä tilanteita taattuun Blyton-tyyliin eikä kirja vallan huono ollut.
Loppuratkaisun koittaessa jäin miettimään, mitä sitten tapahtui? Miten selvisivät elämästään ne, jotka jäivät jäljelle? Mitkä on rikollisen ihmisen omaisen turvaverkot?
Kirjasta on löytänyt mielenkiintoisia näkökohtia Maria, Sinisen linnan kirjastosta.
Kommentit