H.C.Andersen
Kaksi paronitarta
Karisto, 1969
Alkuteos: De to baroneser (1849)
suomennos ja kirjailijan esittely Aukusti Simojoki
322 s.
H.C. Andersen tunnetaan ennen kaikkea satukirjailijana, mutta harva taitaa ietää, että hän on kirjoittanut paljon muutakin. Kaksi paronitarta on Andersenin kaunokirjallinen teos. Olen lukenut tämän teoksen joskus vuosia vuosia sitten ja siitä oli jäänyt vain hyvin hämärä kuva. Andersen on minun lempisatusetäni ja rakastan hänen Pieni merenneito -satuaan sen surullisuudesta huolimatta. Myös monissa muissa hänen saduissaan on sellaista herkkyyttä karuuden ja rosoisuuden ohella, jota löytyy vain joistain Anni Swanin saduista. Siksipä ostin tämän kirjan muitta mutkitta löydettyäni sen erittäin edullisesti paikalliselta kirpparilta.
Kaksi paronitarta on kaikkea muuta kuin satuteos vaikka teoksesta on hyvinkin löydettävissä sivupolkuja ja viitteitä hänen satuihinsa. Teksti on kertoilevaa, etenee joutuisaan eikä viipyile yksityiskohdissa. Ajalliseti tarinassa edetään välillä pitkinkin harppauksin. Silti tarina kaikessa yksinkertaisuudessaan ja jäyhyydessäänkään ei ole puiseva tai tylsä, päinvastoin. Andersenin taituruus kuvata ihmismielen salaisuuksia on oivaltava. Ei voi olla ajattelematta, että Andersenilla on ollut "silmää ihmisluonnon monille piirteille" ja mistäpä hän olisi oppinut sen tuntemaan, jos ei seuraamalla sivusta, sillä sivulliseksi Andersen varmaankin itsensä aika ajoin tunsi.
Mielenkiintoiseksi Kaksi paronitarta -teoksen tekee myös historialliset aspektit (kuningas Frederik VI kuolema esimerkkinä) sekä maalaukselliset kuvaukset Tanskan luonnosta Fyniltä Jyllantiin ja Halligeneille. Halligenien karut puuttomat saaret varsinkin piirtyivät mielenpohjalle kiinnostavina - herättivät halun tietää enemmän tästä skandinavian kuningaskunnasta ja sen historiasta ja taistelusta merta vastaan.
- Luulen, ettei aika ole vielä kypsä, vastasi Herman. - On olemassa paljon sellaista, mistä on annettu lupauksia, mutta mitä ei vielä ole saatu suoritetuksi - paljon sellaista, mikä ensin on saatettava totuuden valopiiriin. Romaanissa en tahdo nähdä ainoastaan tapahtumia, vaan myös luonnekuvia ja runoutta, romaani, jossa on vain tapahtumia, luetaan ainoastaan kerran - odottamaton ja yllättävä, joka oli sen elävänä hermona, on myöhemmin kuollut, sitä vastoin lukija palaa selalisen kirjan pariin, jossa ihmisluonne tulee esiin kaikissa vivahteissaan, jossa ajatus herää eloon sanoissa ja runoudella on ikivihreät oksansa, sellaisen kirjan lukee yhä uudelleen ja uudelleen, sen jättää käsistään virkistyneenä kuin olisi ollut retkellä keväisessä metsässä.
Ajankuva:
Kirjan tarina sijoittuu 1800-luvun alun Tanskaan. Miljöö vaihtelee karuista puuttomista kalastajasaarista Kööpenhaminan kiireiseen kaupunkimiljööseen. Andersen tuntee seudut ja ihmiset, joita hän kuvaa. Mitä jäin hieman miettimään, oli uimapuku. Se mielikuva, mikä itsellä on uimapuvusta ei tokikaan sovi tähän maailmaan. Siksipä olisi mielenkiintoista jostain kaivaa esiin kuvaa 1830-luvun scandinaavisesta uimapuvusta.
Kirjailija on aina jossain määrin näkijä, hän ei katso ainoastaan menneisyyttä tai olevaa vaan tähyilee myös tulevia. Kaksi paronitarta -teoksessa on mielenkiintoinen kohta, joss vanha paronitar kertoo, kuinka Jyllannista, joka päättyy kärkeen, nimeltä Skagen pitäisi saada riippusiltayhteys Norjaan. Tämä riippusiltasuunnitelma toi mieleeni Ison Beltin sillan, joka puolestaan kulkee Fynin ja Själlännin välillä. Sinänsähän näillä ei ole mitään yhteyttä, ainakaan sijainnin suhteen, mutta suuria visioita kummatkin ovat olleet, niin vanhan paronittaren unelma kuin Iso Belt.
Kaiken kaikkiaan Kaksi paronitarta on mielenkiintoinen teos. Siinä on paitsi romanttinen juonikuvio, myös kansanviisautta, taikauskoa, perinteitä, matkakuvauksia (olikohan Italia Andersenille unelmien matkakohde?), kirjallisuusviitteitä, erityisesti Walter Scottiin.
Jossain määrin tämä teos toi mieleeni L.M.Montgomeryn ja syynä tähän oli hautausmaa. Kaksi paronitarta -teoksessa palvelustyttö huvittaa pikkutyttöä tekemällä tämän kanssa kävelyretkiä hautausmaalla. Huvit ja hautausmaa ei oikein tunnu soveltuvan yhteen, kuitenkin myös Montgomeryltä löytyy vastaavaa. Sateenkaarinotkossa pappilan lapset leikkivät hautausmaalla (kun ei ole muutakaan) ja Pienessä runotytössä Emilia vaeltaa suvun hautausmaalla ajatellen mennneitä sukupolvia. Vaikka Kaksi paronitarta teoksessa on aika lailla tummia goottisävyjä on kirjan perusjuonne valoisa ja arkinen. Se herätti paljon kysymyksiä ja tiedon nälän.
Andersenia ei aikanaan oikein arvostettu. Yle Teemalla on tullut sarja Tanskan kuohuva 1800-luku ja satuin näkemään pätkän jaksosta, jossa Soren Kierkegaardin kerrottiin kirjoittaneen Andersenista perin kärkevästi. En kuitenkaan pitäisi Andersenia huonona kirjailijana kaiken kaikkiaankin, satujen lisäksi hän osasi tuoda esiin, ainakin tämän teoksen perusteella; ihmisluonnon monia puolia ja avata lukijan eteen huikeita maisemia niin ihmismielestä kuin luonnostakin.
Elämänohjeita:
Hyväluontoisuuden laita on sama kuin liikavarpaiden. Jos ihmsiet huomaavat, että niitä on, voi olla varma siitä, että niille astutaan alinomaa.
Eläköön hän! Huudahti Holger. - Omalaatuiset ihmiset eivät saa kuolla, heillä on sama vaikutus maailmassa kuin puvuilla teatterissa.
Kahdelle ihmiselle merkitsee saman sateenvarjon alla käveleminen enemmän kuin kultasormusten vaihtaminen, voitko käsittää sen?
Kummallisuus:
Villiruusuaidat, joiden vihreiltä lehdiltä levisi omenantuoksua!
Lieneekö suomentajan kämmi vai mikä syy moiseen, mutta oudolta se lukijasta tuntuu, että ruusut tuoksuisivat omenilta.
---
Tällä mukana kirjallisessa maailmanvalloituksessa: Tanska
1800-luvun kirjat -haasteessa.
Aikamatkalla, kategoriassa myllynkivikauluksia ja pönkkähameita
Kommentit