Helli Hannula
Itä-Karjalan orpo
Meidän lasten kirjasto 21
Otava, 1943
68 s.

Kuvittanut Rudolf Koivu
 
Helli Hannulan kirjoittama tarina Itä-Karjalaisesta Lemetti-pojasta ja hänen seikkailuistaan sodan aikana on mielenkiintoinen pienoiskatsaus Suomen historiaan lapsen näkökulmasta. Vuonna 1943 julkaistu kirja olisi kyllä varmaankin ollut kiellettyjen listalla kylmän sodan kuumimpina aikoina, ja  ehkä siksi sen löysinkin ihan sattumalta vuosia sitten, kotini vintiltä resuisena, mutta ah, jotenkin nin vetoavana.

Kirja kertoo siis 7-vuotiaasta Lemetti-pojasta, joka asuu pienessä Itä-Karjalaisessa kylässä sairaan isoäitinsä kanssa. Eletään elo- ja syyskuun vaihdetta vuonna 1941. Eräänä päivänä kylän väki evakuoidaan jonnekin Keski-Venäjälle.  Lemettikin työnnetään vastusteluistaan huolimatta kolkkoon kuorma-autoon, vaikka poika yrittää sanoa, että isoäiti kanssa täytyy ottaa mukaan. Tyly partasuuäijä ei kuitenkaan kuuntele poikaa ja niin autokolonna lähtee etenemään. Lemetti ei ole kuitenkaan avuton, kun auto pysähtyy hän pujahtaa pensaikkoon eikä väen tungeksiessa kukaan huomaan, että hän ei enää olekaan mukana, kun matkaa jatketaan.

Lemetti alkaa kävellä tietä pitkin kohden kotikylää.

Siitä, mitä sitten tapahtuu ja kuinka Lemetti selviää autiossa kylässä sairaan isoäitinsä kanssa, ei sen enempiä, ettei koko tarinaa ja pieniä mehukkaita yksityiskohtia paljastettaisi, mutta sen verran kuitenkin, että lopulta, Lemetti saa uuden isän ja kotimaan Suomen puolelta.

Pidän tästä kirjasta, vaikka se herättääkin paljon kysymyksiä. Tarinassa heijastuu selkeästi ajan  suomalainen politiikka, vaikka pääpaino on lapsen kokemuksissa ja tunteissa. Ryssä-sanaa ei kaihdeta, mikä ei tulisi kuulonkaan nykyaikana. Myyös suursuomi-ajattelu on luettavissa rivien välissä , Ja mitä en voi ymmärtää, ja mikä tekee hieman vesitetyn tunnelman on, kun puhutaan pöpöistä Lemetin hiuksissa. Miksi ei voi suoraan kirjoittaa, että pojalla oli päässä täitä.

Kirjassa on myös selkeästi kristillinen aspekti. Pikku-Lemetti on isoäidin mukaan täysi pakana, häntä ei ole kastettu. Isoäiti kylläkin on ortodoksi, jonka ristiinnaulitun kuvan Lemetti saa muistoksi  joutuessaan uusiin oloihin ja mimekseen Veikko, sillä onhan hän nyt pikku-Kertun isoveli. Ja siinä, missä Lemetti ajattelee, että isä-Stalin ei auta. hänhän  on sitä paitsi kaukana Moskovassa, saa Lemetti ystävälliseltä kyläläiseltä kotimatkallaan kuulla, että Jumala kyllä suojelee turvattomia.

En tiedä, josko kirjoittaja oisi opettaja. Ainakin Lemetin uudet vanhemmat ovat opettajia, ja jotenkin "opettavainen" ote tässä kirjassa kieltämättä on. En kuitenkaan pidä Itä-Karjalan orpoa huonona kirjana, vaikka en kaikkea sen rivienvälipolitiikkaa allekirjoitakaan. Tarinassa on lämminhenkistä sadun viehättävyyttä arjen realismin ohella ja tärkein sanoma on  "eteenpäin katsomisessa", yritteliäisyydessä ja parhaansa antamisessa.  Siinä, miten pienistä pojista kasvaa miehuullisia aikuisia.

"Kävi miten tahansa", jatkoi poju huolimatta siitä, että hänen oli isää niin kalvavan ikävä, "meidän on kumminkin aina hyvä. Äiti, eikö olekin?" Äiti sipaisi kädellään pojun kiharatukkaa, jossa auringonsäteet hyppvät kultapyörteeltä toiselle. "Sinäpä sen tiesit" hän vastasi sydämellisesti. " Kyllä meidän on aina oikein hyvä, sillä meillä on Jumala ja isänmaa."

Kirjassa on seitsemän kuvaliitetta. Rudolf Koivun tunnelmalliset kuvat ryydittävät tarinaa mukavasti.