ch-a-eastman-normal.jpg

Ch.A. Eastman

Intiaanipoika

Toimittanut Teuvo Pakkala

Otava, 1915 (?)

30 s.


Lähdettyäni ensi kerran kehdostani osasin melkein heti paikalla juosta, kuten isoäitini myöhemmin minulle kertoi. Hän alkoi siitä lähtien kääntää huomiotani luontoon. Milloin kuulin linnun laulavan, mainitsi hän minulle sen nimen. "Hakada, kuuntele sheshokaa, muuttorastasta! se houkuttelee toveriaan, jolle se on löytänyt jotakin hyvää syötävää." Tahi: Kuuntelepa uphanskaa, koirasrastasta, se laulaa kaikkein kauneinta lauluaan pikku vaimolleen. Milloin virginialainen kehrääjä väsymättä lauloi mesässä, kivenheiton päässä teltastamme, sanoi hän: "Hiljaa, siellä saattaisi olla ojibway-heimon vakooja." Herätessäni yöllä sanoi hän: "Älä huuda! Hinakaga, pöllö, katselee sinua puusta." Peitin silloin pääni, uskoin näet ehdottomasti isoäitiäni, joka juurrutti minuun kauhean käsityksen tästä linnusta. "Kerran pieni poika seisoi teltan ulkopuolella ja huusi armottomasti äitään. Silloin hinakaga hyökkäsi hänen kimppuunsa, tarttui häneen ja vei hänet mukanaan puuhun." Oli yleisesti tunnettu, että intiaanien vakoilijat sotaretkellään matkivat pöllön huutoa.

Intiaanilapset olivat kasvatettuja siten, että he yöllä tuskin ollenkaan huusivat. Se oli välttämätöntä heidän elämässään, jota uhkasivat niin moninaiset vaarat. Pienenä lapsena menin tavallisesti nukkumaan lintujen keralla ja heräsin taas niiden nousuaikana. Pian se tuli elintavakseni. Erityisistä syistä minun tuli edelleen noudattaa samaa tapaa, sillä intiaanin täytyi nousta varhain. Metsästäjänä hän löytää saaliinsa parhaiten päivän koittaessa. Sotaretkillä olevat heimot tekevät hyökkäyksensä enimmäkseen varhaisena aamuhetkenä, ja sitäpaitsi suurille vaellusretkille lähdetään aina ennen päviänsarastusta, jotta voitaisiin kulkea vilpaisessa aamuilmassa ja vihollisen huomaamatta (Ch.A Eastman : Intiaanipoika)

Ch.A. Eastman eli Hakada, myöhemmin Ohiesa, oli Dakota-intiaani, jolla äitinsä puolelta oli jonkun toisenkin rodun verenperimää. Dakotat elivät nykyisen Missourin suurilla metsäalueilla ja suureksi osaksi nykyisen Dakotan ja Montanan preerioilla. Dakota-kansa muodostui seitsemästä eri heimosta.

Intiaanipoika on siis todellisia lapsuusmuistoja intiaanipojan elämästä taaperoiästä nuoruuden kynnykselle, jolloin kuolleeksi luultu isä yllättäen palaakin noutamaan poikaansa. Isästä on tullut kristitty ja hän on alkanut viljellä pientä maatilkkua Yhdysvaltain homestead-lain nojalla. Hakada- pieni intiaanipoika on hänkin matkalla uuteen, sovittamaan kahta kulttuuria yhdeksi, mikä ei varmaankaan ole ollut helppoa.

Intiaanpoika oli mielenkiintoinen pieni läpileikkaus sioux-intiaanien elämään ja historiaan lapsen silmin kerrottuna. Vaikka olenkin hyvin kiinnostunut Pohjois-Amerikan intiaaneista olen silti hyvin iloinen siitä, että olen saanut itse kasvaa kristittynä, sillä tarina siitä, kuinka kahdeksan-vuotias pieni intiaanipoika ohjataan antamaan oma rakas, uskollinen koiransa uhrina Wakan Tankalle (Suuri Salaisuus) saa sisimmän vapisemaan ja miltei kyyneleet silmiin kuvan piirtyessä silmiin yksinkertaisinkin sanoin kerrottuna. Siis, vaikka toisaalta  tahtoisinkin elää niin kuin intiaanit, lähellä luontoa ja vapaana, niin en voi kaikkea ottaa omakseni heidän tavoistaan ja uskomuksistaan.

Koskettava, ajatuksia herättävä pieni vihkonen, jonka "poimin" nettiantikvariaatista omaan intiaanikirjallisuuden kokoelmaani.