IMAGE0026-normal.jpg

Aino-Inkeri Kumara

Pieni karjalainen

Otava, 1965

200 s.

Kansikuvitus: Oili Tanninen

 

"Hyvä rakas Jumala, minkä tähden sinä teit ihmiset omaksi kuvaksesi? Oletko sinä ollenkaan huomannut sitä, että nyt jokainen tahtoisi olla Herra ja hallita toisia. Marjamäen emäntä ja Rahkan Antti ja Hunurin Helläkin niin kauan kuin se eli ja kyllä kai se nyt yrittää komennella taivaassa. Ja Erja ja Netta tahtoisivat olla kaikkien muiden Herra. Ja varmasti opettajakin. Ja kyllä minäkin tahtoisin olla Herra ja määrätä, mitä kaikkien muiden saa tehdä ja sanoa. Ja minä luulen, että olisi aika jännittävää olla Herra, eikö sinustakin, hyvä Jumala.

Ja sen jälkeen oli helpompaa. Ymmärsi paljon paremmin kaikkea, mutta ymmärtäminen ei kyllä tarkoittanut sitä, että asiat olisivat todellisuudessa jollain lailla muuttuneet."

Laura on pieni karjalaistyttö, puoliorpo evakko, joka katselee maailmaa ihmettelevin silmin. Eräänä päivänä hän seuraa naapurin, Hunurin koiraa sisälle. mutta kun koira katoaa jonnekin ja Laura kuulee, että joku tulee sisälle, hän pelästyy ja menee piiloon pianon taakse. No, löydetäänhän hänet sieltä ja emännät, jotka ovat puhelleet luulevat, että Laura on mennyt sinne salaa kuuntelemaan. "Häpeä, sanoi Hellä Lauralle ja vaikka hän ei sanonut sitä kovalla äänellä, jysähti sana ilkeästi sydämen pohjaan saakka --- --- Karjalaiskakara, sanoi Hellä ja työnsi Lauran ovea kohti, ja silmät pimeinä syöksyi Laura läpi eteiseen ja pyhärappuja pihamaalle sekä aitan nurkan ympäri suoraan metsään ja omalle  ikuumalle mäelle.

Karjalaiskakaraa on Laura kuullut aikaisemminkin, mutta nyt kuullut sanat syöpyvät syvälle hänen sydämeensä. Laura kadottaa minuutensa ja ihmisyytensä, on häpeä olla karjalainen. Vuodet kuluvat ja Laura aloittaa koulun. Häpeä seuraa häntä sinnekin. Se on hassu, ihan outo. Se on karjalainen. Sitä Laura saa kuulla jatkuvasti. Laura uskoo, että hänessä on jokin näkymätön leima, sininen leima kuin sianlihassa osoittamassa, että hän on  karjalainen ja se, että on karjalainen, on pahempaa kuin jos olisi murhamies tai lapsentappaja tai tuhopolttaja. Sellainen on sentään pientä sen rinnalla, että on karjalainen.

Pieni karjalainen on raastavaa luettavaa pienen lapsen elämässä. Kumara kirjoittaa lapsen näkökulmasta, ei saarnaten, kansanomaisesti. lapsen näkökulmasta kohti käyden ja koskettavasti, hyljeksityn lapsen ajatuksia, sisäistä maailmaa avaten. Vaikka Pieni karjalainen onkin kuvitteellinen tarina, se voisi olla totta, se on niin totta, se, miten karjalaisia hylkeksittiin, kun he joutuivat omalta seudultaan vieraisiin, katsottiin nenänvartta pitkin, oudoksuttiin. Se on niin totta tänäkin päivänä - koulukiusaaminen, se miten toisia ylenkatsotaan, miten pomotetaan ja käytetään hyväksi. Laurakin yrittää päästä ihan oikeaksi ihmiseksi, varpinkyläläiseksi tarjoamalla Erjalle ja Netalle karamelleja, mutta kun karamellit loppuvat, loppuu "ystävyyskin".

Kiinnostuin tästä kirjasta Saran blogissa olleen postauksen seurauksena. Sara oli lukenut Kumaran kirjan Ulla peikkotyttö, jota olen yrittänyt löytää antikvariaateista, ei ole onnistanut, löysin tämän kirjan. Pienessä karjalaisessa ja Ulla peikkotytössä on varmaan hyvin paljon samoja teemoja.

Pienen karjalaisen, Lauran tarina on koskettava. Se voisi päättyä onnettomasti, ellei hän tutustuisi toiseen karjalaiseen, Tornitalon kummitukseen, joka paljastuukin vuorineuvokseksi ja kaukaiseksi sukulaiseksi. Äitikin, joka on vain paukutellut kangaspuita kutoen milloin verhoja, milloin pöytäliinoja naapureille huomaa lopulta Lauran. Elämä alkaa hymyillä ja Laura löytää uudelleen minuutensa. Ei olekaan häpeä olla karjalainen, ei häpeä sen enempää kuin olla varpinkyläläinenkään.