Katarina Eskola
Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin
WSOY, 2012

Vinkin tästä kirjasta sain Sinisen linnan kirjaston Marialta,   ja syy lukuhalukkuuteeni oli omien sukulaisten vaiheet Kalliossa ja Pitkänsillan maisemissa, joista olen yrittänyt saada selkoa (vaikeaa tosin tuntuu olevan). Muutenkin historia ja elävän elämän päiväkirjat kiinnostavat ja Katarina Eskolan yhdessä Satu Koskimiehen kanssa julkaisemat 50-luvun tyttöjen päiväkirjat on lukukokemus, jonka mielelläni uusisin.  Tirkistelynhaluako? Ehkä, ehkä sittenkään ei, paremminkin halu etsiä yhtymäkohtia omaan elämään, samaistua  ja saada tietoa elävästä elämästä, millaista se on ollut silloin joskus.

Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin -teoksessa on kyse Elsa Eklundin, Katarina Eskolan äidin tyttöpäiväkirjoista ja ajankuvasta viime vuosituhannen (1900-luku) alkuvuosilta. Erityisen mielenkiintoista oli lukea sisällisodan aikaan sijoittuvaa kuvausta, sillä juuri tätä aikaa olen miettinyt, missä sukulaiseni olivat tuolloin?

Pelkäsivätkö he samalla tavalla asunnossaan, kun kaduilta kuului konekiväärien tulistusta, vai olivatko he paenneet Helsingistä? Kummalla puolella he olivat? Punaisia, valkoisia vai  puolueettomia?

Tähän en saanut  vastausta tästäkään kirjasta, mutta muuten  teos oli hyvinkin mielenkiintoinen ja antoi perspektiiviä aikaan ja paikkaan. Ja sainpa kirjasta yhden sukututkimuksellisen vinkinkin, Helsingin osoite- ja ammattikalenteri! Sellaisen voisi ehkä jostain käsiinsä hankkia ja saada jotain uutta tietoa "omistaan".

"Voi, kuinka toivoisin, että minulla olisi hauskaa! Ehkei Jumalakaan kuule tuollaisia pyyntöjä, en tiedä, ehkä ne eivät ole oikeita, mutta voi, kumpa hän kuulisi! Kun noin tuon pukuasian tähden pelkään ikävää, toivon tästä johtuvan, että olisi hauskaa, koska usein on niin, että on päinvastaista kuin luulee. Mutta tästä hauskan odotuksesta taas johtuu, että pelkää ikävää, tämän nojalta taas odotan hauskaa, sen vuoksi taas ikävää jne)." (s. 79)

Tämä kohta Elsa Eklundin päiväkirjoista pomppasi esille ja kuvastaa mielestäni hyvin nuoruuden epävarmuutta. Toivoo olevan hauskaa, mutta pelkääkin pahaa.  Nuoruuden tunteet  tulevat muutenkin hyvin esille Elsan sanoissa: Miksi pitää nuorena näin kitua!

Sitä minä jäin miettimään, minkälainen leikki se Barbie oli silloin viime vuosituhannen ensimmäisillä kymmenluvuilla? Barbie-nukkehan keksittiin ymmärtääkseni 50-60-lukujen vaiheessa. Seinäpallo sitä vastoin oli tuttuakin tutumpi peli, jota itsekin lapsena muistan harrastaneeni. Oi aikoja, oi muistoja!