Antoine Francois Prevost

Manon Lescaut

Tammi, 1954

Alkuteos: HIstoire du chevalier des Grieux et dee Manon Lescaut

Suomentanut J.A. Hollo

221 + 1 s.

 

Kiinnostuksen Manon Lescauta kohtaan herätti aiemmin lukemani Dumasin Kamelia-nainen, jonka juoneen tällä varhaisemmalla teoksella on merkittävä osuus. Kiinnostustani lisäsi Kirjojen kamarin Katjan postaus aiheesta.

Katja on kirjoittanut teoksesta romantiikan näkökulmasta ja kyllähän Manon Lescautissa on romanttisia piirteitä. Minulle tämä teos oli kuitenkin pettymys.

Manon Lescaut on osa laajempaa kokonaisuutta (Erään aatelismiehen muistelmat), siis kertomus kertomuksen sisällä. Päähenkilö on nuori ritari De Grieux, jonka piti ensin opiskella papiksi, sitten ryhtyä ritariksi (vai oliko se päinvastoin?). Kumpikaan suunta ei kuitenkaan oikein saanut tuulta purjeisiin, kun De Grieux näkee tytön, suloisista suloisimman, joka kuitenkin osoittautuu leikitteleväksi ja petolliseksi. De Grieux, vaikka näkee, että tyttö haluaa vain leikitellä ja janoaa vain rahaa ja huveja on täysin tytön lumoissa. Hänestä tulee sekä huijari että murhamies yrittäessään voittaa tytön sydämen omakseen. Kun hän sen lopulta saavuttaa jää hän yksin.

De Grieux kertoo tarinaansa ilmeisesti tuolle Eräälle aatelismiehelle, jonka muistelmiin tämä tarina siis sisältyy ja jonka De Grieux on kohdannut eräässä elämänsä käänteentekevimmistä hetkistä.

Manon Lescaut on täysin De Grieux:n kertomaa lukuunottamaa aloitusta, jossa Eräs aatelismies on kertojana. Kerronta on täysin suorasanaista, dialogia loistaa poissaolollaan (loppupuolella on lyhyt dialogi De Grieux:n ja Manon Lescautin välillä). Kamelianainen, joka siis on jollain tasolla toisinto Manon Lescautista on sitä vastoin miltei pelkkää dialogia.

Manon Lescautia lukiessa minule tulee mieleen satiiri, jos kohta tässä on tragiikkaakin. Täytyy kuitenkin sanoa, että pidin enemmän Kamelianaisesta.

Miksi Dumas on ottanut tämän kirjan osaksi omaa tarinaansa? Yhtenevyydet on kyllä nähtävissä. Kun Armand antoi teoksen Margueritelle, tekikö hän sen siksi,että vertasi itseään De Grieux:iin tai Margueritea Manoniin? Vai oliko kyseessä tarinan sitominen aikaan ja paikkaan? Tuskin.

Prevostin Manon Lescaut ja Dumasin Kamelianainen peilaavat toisiaan ajan ja paikan yli, auttamatta Kamelianaisen peili heijastaa kirkkaamman ja jalomman kuvan. Surullisia ovat molemmat tarinat ja loppu on koskettava ja vaikuttava.

En tiedä, onko Katjan lukema versio nykyaikaisempi ja tiivistetympi. Minun lukemassani teoksessa oli Maija Lehtosen esipuhe, joka omalta osaltaan avasi teoksen luonnetta.