IMAGE0004.jpg

Toini Karivalo

Kun isä kissan piirsi - Parinpellon tarinoita

Kirjapaja, 1981

Kansi ja kuvitus: Anne Miettinen

126 s.

Kirpputoreja kierrellessä tulee katsastettua kirjatarjontaa. Tähän kirjaan silm äni iskeytyivät ensin kansikuvan perusteella ja kiinnostusta lisäsi silmäily tekstiin ja sisäsivujen hauska kuvitus, mikä vie ajatukset kauas vuosikymmenien taakse. Millaista elämä onkaan ollut ennen meitä tai meidän lapsuudessamme.

Alkulause: Olipa kerran pikkupappila, jonka nimi oli Parinpelto.

Loppulause:Hevonen kaarsi koivukujalta jyväaitan editse tielle, joka vei pois, uuteen ja tuntemattomaan. Hyvästi Parinpelto!

Tarina alkaa kuin satu, olipa kerran, mutta satua tämä ei ole. Tämä tarina on elävää elämää Hämeessä 1900-luvun alkuvuosikymmenillä jolloinkin vuosien 1917-1918 jälkitunnelmissa Hollolassa Vesijärven rannoilla. Lapsuusmuistoista pienessä papinperheessä, johon kuuluu äiti, isä ja neljä lasta, joista nuorimmainen on vastasyntynyt kun perhe muuttaa Parinpeltoon,

Murre:

Murre on mielenkiintoinen lisämauste muuten kirjakielisessä kirjassa, aina väliin joku palvelija lausahtaa lauseen, jossa ällällä on erityinen paikkansa.

"Juokais nyl likat kahveeta! Ihlan minä sen puhtaasiev vetehen keitin"

ryykirauta, nästyyki, tyynyvaarut,

Kerronta: Kertojanääni kuuluu ulkopuolisena kaikkitietävänä, pieniä poikkeuksia lukuunottamatta, jolloin ulkopuolisen ääni vaihtuu me-henkiseksi ajatteluksi ja paljastaa, että kertoja kuuluu joukkoon.

Se, että todellakin on kyse ihan oikeasta ihmiselämästä  ja muistelmista paljastuu viimeistään, kun kylään tulee tyttö Aulikki joka laulaa aarian äitinsä säestyksellä. Jo tätä ennen karamellipurkkiepisodissa on viitteitä siitä, että tarina on totta.

Kun isä kissan piirsi on mukava muistelu lapsen näkökulmasta, jossa on paljon tuttua. Jossain määrin se tuo mieleeni Laura Ingalls Wilderin omaelämäkerralliset lapsuusmuistot. Samanhenkisyyttä vahvistaa mustavalkoinen kuvitus arjen pienistä askareista ja välineistä ja kuvaukset.

"Jo toissailtana Olga oli pannut taikajuuren alulle taikinatiinuun. Hän oli kaatanut siihen lämmintä vettä ja sekoittanut härkimellä ruisjauhoja sen verran, että sai aikaan vetelää velliä. Taikina, joka oli kuivunut tiinun pohjaan ja seiniin edellisen leivonnan jäljiltä, oli vähitellen lionnut vellin joukkoon ja alkanut hapattaa taikinanjuurta. Kaksi yötä juuri happani kuplien. Varhain leipomisaamuna Olga oli lisännyt sekaan jauhoja ja suolaa sekä alustanut taikinan sopivan paksuiseksi. Sitten hän oli painanut kämmensyrjällään taikinaan ristinmerkin. Sillä tavoin siunattiin leivänteko, hän selvitti tytöille."

Tämä kohtaus vie ajatukseni omaan lapsuuteeni, josta muista oman isänäitini leipomassa ruisleipää tuvassamme. Lauran elämä kaukana Wisconsinin metsissä taas tulee mieleeni kuvauksessa nekunkeitosta. Suomalaisessa nekunkeitossa ei ole kovinkaan suurta eroa siihen yli sadanvuoden takaiseen vaahterasiirapin keittoon, josta Laura Ingalls Wilder kertoo kirjassaan Pieni talo suuressa metsässä. Myös se isän piirtämä kissa löytyy myös Lauralta, paitsi, että Lauralle ja Marylle sen piirsi äitinsä.

Kirjallisuusviitteitä:

P.J. Hannikainen: Kuvia lasten elämästä. Eikös Hannikainen ollut säveltäjä. Yllätti lukea, että häneltä olisi ilmestynyt kirjakin. Anni Swan: Ollin oppivuodet. Milloinkahan se ilmestyi ensimmäisen kerran. Ajankohta eletylle elämälle ilmenisi tästä tarkemmin. Arvid Lydecken: Kultaisilta päiviltä.

Tämä oli todellakin hauska ja herttainen kirja, mukava löytö kirpputorilta, jonne se oli kulkeutunut kirjaston poistomyynnistä. Papinperheessä kun eletään on kirjassa myös hengellinen ulottuvuus.