Laura Ingals Wilder
Little house on the prairie
Puffin books/ Penquin books

222 s.

Olen maalaistyttö, asunut syrjäkylällä pienen ikäni ja olin jo noin 16-vuotias, kun ensimmäisen kerran pääsin keskustan suurempaan kirjastoon. Muistan vielä hyvin sen tunteen, minkä koin, kun löysin nämä Laura Ingals Wilderin lapsuudestaan kertovat kirjat,  ensimmäisenä luin Luumujen poukaman ja olin "kerrasta myyty". Wilderin tyyli kertoa on niin elävää ja arkista ja silti niin syvälle luotaavaaa, elämää nähneen ihmisen kerrontaa, että ei voi olla vaikuttumatta.

Pieni talo preerialla -kirja kertoo Lauran ja hänen perheensä (johon kuului isä Charles, äiti Carolinen, isosisko Mary ja pikkusisko Carrie) matkasta suurestä metsästä Wisconsinista kauas preerialle, intiaaniterritorioon. Siellä perhe alkaa uuden elämän, rakentaa talon, muokkaa pellot, todetakseen, että kun vuosi on kulunut, heidän täytyykin lähteä pois, koska Yhdysvaltain hallitus on päättänyt, että uudisasukkaiden täytyy lähteä sieltä pois.

Kirja on täynnä elävää luonnon kuvausta, arkista aherrusta ja jokapäiväisen elämän raadantaa vaikeissa olosuhteissa. Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta elämään mahtuu paljon iloittavaa. Nykyisessä kulutusyhteiskunnassa elävä tuskin osaa ajatella sitä iloa, minkä pieni lapsi kokee, kun saa joululahjaksi ikioman tinatuopin ja piparminttutangon puhumattakaan pennyn kolikosta. Nuo ajat on auttamatta ohitse, silti ei voi olal toivomatta, että jotain samaa, mitä tässä kirjassa on, olisi vaikuttamassa tänäkin päivänä.

Pieni talo preerialla on myös aika jännä kirja. Sen kuvaus intiaanien powwosta,. jos ei aivan hyydä verisuonia, saa ainakin ihon kihelmöimään. Pienen Lauran lailla en voi kuitenkaan olla ihmettelemättä kun hän kysyy isiltään:

Haluaako hallitus laittaa nämä intiaanit menemään länteen?
- kyllä, isi sanoi. - Kun valkoiset uudisasukkaat tulevat tähän maahan, intiaanien  täytyy mennä. Hallistus on siirtämässä nämä intiaanit kauemmaksi länteen, ihan minä päivänä vain. Tämän vuoksi me olemme täällä, Laura. Valkoiset ihmiset asuttavat kaiken tämän maan, ja me saamme parhaan maan, koska olimme täällä ensin ja poimimme omamme. Ymmärrätkö nyt?
- Kyllä isi. Laura sanoi. - Mutta isi, minä luulin, että tämä on intiaanien alue. Eikö intiaanit suutu...
- Ei enempää kysymyksiä, Luara. Isi sanoi. Menehän nukkumaan.

(Vapaa käännös englanninkielisestä kirjasta)

Kaikkein jännittävimmät hetket Lauran perhe kokeekin, kun preerialle alkaa äkkiä kokoontua suuret joukot intiaaneja pitämään suurta powwowta. Sotahuudot kestävät viikon, kunnes paikalle ratsastaa pitkä intiaani Soldat Du Chef.

Kun televiossa alkoi pyöriä TV-sarja Pieni talo preerialla minun täytyi, tottahan toki seurata sitä. Tämä Michael Londonin sarja ei kuitenkaan tee oikeutta Ingals Wilderin kirjoille, vaan kulkee omia polkujaan. TV-sarjassa on monia sellaisia tehokeinoja ja tapahtumia, jotka ovat suuressa ristiriidassa Lauran kuvaaman maailman välillä. Vaikka maailmassa oli jännitteitä, niin isi ja äiti pitivät lapsensa suojassa, varjelivat heitä asioilta, joita he eivät pystyneet kantamaan sulkematta heitä kuitenkaan elämän ulkopuolelle.

Eittämättä Ingals Wilderin kirjat kuuluvat lempikirjoihini. Ne ovat viehättäviä kertomuksia, joissa on sopivasti jännitettä ja elämän pieniä merkillisyyksiä. Tällaisia kirjoja toivoisin löytyvän enemmän.

Täytyisi varmaan hakea nämäkin kirjat maalta tänne kaupunkiasunnolle ja lukea järjestäin - taas kerran. Pieni talo preerialla on sarjassa sikäli poikkeuksellinen kirja, että siinä nimiä ei ole suomennettua. Sarjan muissa teoksissa henkilöiden nimiä on suomennettu, Laura on Laura, mutta Marystä on tehty Marja ja Carriesta Leena. Perheeseen myöhemmin syntynyttä Grace nimettiin Marjataksi. No, onneksi tarinaa ei muuten ole suomalaistettu, vaan preerian avara taivas on kutsuva ja jännittävä kaikessa laajuudessaan.

....
Lauran kirjoja on lukenut myös   Piii  ja Sonja,