Helga Nuorpuu
Leena Lettipää
Gummerus, 1947
214 s.

Kirjan suurin viehätys on sen kannessa. Kirja on pehmeäkantinen nidos, kannet paperia ja vuosien mittaan repeilleet. Kannessa lyijykuvaa pureva vaaleatukkainen saparopäätyttö tuo mieleen suomalaiset kuvittajat, Martta Wendelinin tai Rudolf Koivun, mutta pieni tutkimustyö näiden kuvittajien allekirjoitukseen osoittaa ,että kuvitus on todennäköisesti jonkun muun. Vesivärein tehty työ on kuitenkin nostalginen ja herkkä.

Nostalginen on myös tarina. Leena Lettipää kertoo äidittömästä tytöstä, Leenasta, joka asuu nimismiesisänsä kanssa jossain maalla. Lähipiiriin kuuluu myös Veera-täti ja jonkinlainen "renkimies" Taavi. Leenan isä, niin nimismies kuin onkin, on aika erikoinen tapaus. Akateemisesta koulutuksestaan huolimatta hän ei ole alkuunkaan jäykkä, no pientä pedanttisuutta on havaittavissa. Leena on ollut sairaalloinen lapsi ja sen vuoksi hän saa yksityisopetusta isältään tarkoituksena pyrkiä sitten yhteiskouluun. Matematiikka ja ruotsi ne vain tekevät kiusaa, eikä suunnitelmat menekään niin kuin on ajateltu.

Leena on ehtiväinen  tyttö, joka inhoaa poikia, jotka ovat järjestään kauheita. Kauhea kyllä onkin serkkupoikien kostotoimenpide Leenalle, tämän annettua ymmärtää jotakin, mikä ei ollut ihan sitä, mitä pojat olivat odottaneet. Ihan karmii selkäpiitä, kun ajattelee, että voivat keksiä jotain niin kirpaisevaa kuin nuken hirttäminen.

Jos tätä episodia ei oteta lukuun tuo Leena Lettipää mieleen Anni Polvan Tiinan. Molemmissa on jotain samanlaista hyväntahtoisuutta. Leena muun muassa tapaa metsässä kulkurin, jonka kutsuu sisälle syömään, ja sitten pyytää tätä auttamaan huonekalujen järjestämisessä, vaan kuinka käykään, Mies saa jalat vikkelästi alleen, kun kuulee, että talo kuuluu nimismiehelle ja sitten selviää, että mies onkin murtovaras, jota on etsitty jo jonkin aikaa.

Seikkailua ja tavallista arkea on Leena Lettipään elämä ja kun kesä alkaa olla lopuillaan, on Leenan ajatukset pojistakin muuttuneet, sen on saanut akaan Ilkka Miilu, joka on pojaksi ihan mukava, pelastihan tämä Leenankin hukkumasta suohon.

Kirja on sekoitus "vanhaa hyvää aikaa" ja ajan tyttökirjoista poikkeavaa modernisuutta. Esimerkiksi Ilkka on avioerolapsi, jonka isä on musikantti, äiti kirjailija.

Ja löytyy kirjasta ihan tälle päivälle sopiva viisauskin.

- Joka ei mieltänsä pahoita, se ei tapaansa paranna. s. 59

Muutamia painovirheitä kirjassa on. Painovirheeksi luulin myös sanaa vallerinanna, mutta kyllä se oli ihan taloudenhoitajan oma nimi ajan yleisrohdolle - valeriaanalle.

Muita mukavia sanoja kirjassa oli: erimoinen, honskeli ja sitten minä kovasti jäin miettimään, millainen peili on, kun se on paikkulainen.
----

Tällä mukaan Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen.