Freuchen Pipaluk
Eskimopoika Ivik
Otava, 1958
Alkuperäisteos: Ivik, Den faderlose
Suomentanut Oesch

Kuvittanut Camilla Zilliacus

81 s.


Ivik on pieni eskimopoika, hänen perheeseensä kuuluu isä Marjark, äiti Ama ja sisarukset Otonia, Aviak ja Atupaluk. Ilmeisesti Otonia oli poika ja toiset kaksi tyttöjä, niin ainakin olin ymmärtävinäni.  Lisäksi perheeseen kuului isoisä Kriternerk.

Perhe asuu pienellä, yksinäisellä Uluasatin saarella.

Eräänä päivänä ja siitä tarina saakin alkunsa, Ivik pääsee isän kanssa mursuja pyytämään. Sattuu kuitenkin onnettomuus ja isä Marjark kuolee. Onnettomuus seuraa toistaan, Ivik, unohtaen onnettomuuden seurauksena  nousu- ja laskuvedet, vetää oman kajakkinsa huonosti maalle ja menettää sen ainoan, millä voisi päästä ihmisten ilmoille. Ivikin perhe on suuremmassa kuin pulassa. Perheen elättäjä, isä Marjark on kuollut, isoisä Kriternerk ei enää jaksa sillä lailla kuin pitäisi, Ivik itse on kovin nuori. Kajakin menettämisen myötä ei päästä kalaan, ei pyyntiin, ei hakemaan apua mantereen puolelta.

Kesä vaihtuu syksyyn ja pikku perhe näkee nälkää. Yksi kerrallaan he tappavat koiransa selvitäkseen, siksi, kunnes talvi tulisi. Silloin meri jäätyisi ja jäätä pitkin voisi kävellä hakemaan apua.

Kirja on hyvin mielenkiintoinen ja kuvaa hyvin napa-eskimoiden elämää arktisen kylmyyden ja luonnon keskellä. Lastenkirjaksi se käsittelee ei niin tavanomaista aihetta, kuin kuolemaa ja vastuuta perheestä. Länsimaiseen elämäntapaan tottuneelle tarinat mädän hylkeenlihan syönnistä jne saattavat tuntua aika raflaavilta, toisaalta todellinen nälkä on jotain, mitä on vaikea kuvitella tämän päivän Suomessa. Se, että perhe joutuu paloittelemaan jopa koiravaljakon nahkaiset valjaat ja pureskelemaan niitä nälkäänsä saa ihon vereslihalle. Toisaalta eskimoiden herkku, mursun tai hylkeen rasva ei erikoisemmin kutsu puoleensa tuoreenakaan muista herkuista puhumattakaan.
"Koiranliha loppui kuitenkin pian eivätkä ketut menneet ansoihin. Eräänä päivänä oli siellä murskaantunut korppi, joka oli yrittänyt varastaa kettujen ruokaa. -Saatiin sentään jotain, sanoi Kriternerk, - ja korpinliha antaa voimaa.
Niin he söivät korpin ja vakuuttivat toisilleen, että se maistui sangen hyvältä ja että oli hauskaa kokeilla uutta ruokaa. Ja vanha isoisä kertoeli lapsille entisaikojen kansoista, jotka olivat syöneet korpin lihaa, koska uskoivat tulevansa siitä viisaiksi. -Esi-isien viisautta älköön milloinkaan halveksuttako; muinaisina aikoina he tiesivät enemmän kuin me nyt, siksi on hyvä olla heidän kaltaisensa.

Lapset olivat hyvin nälkäisiä ja unohtivat maistella sitä, minkä pistivät suuhunsa. He halusivat vain syödä täyttääksensä vatsansa."


Päivät kuluvat, lapset laihtuvat. Heidän vaatteensa kuluvat, sillä hylkeet, mursut ja muut saaliseläimet eivät ole vain ruokaa, vaan niistä saadaan kaikki arjen tarpeet. Vaatteet eivät kuluneina enää lämmitä. Kerran niin rikkaan (eskimoiden mittapuun mukaan) perheen kohtalo näyttää varsin surkealta, kun talvikin vain antaa odottaa itseään.

Ivik miettii ja pohtii, pienestä iästään huolimatta hän tuntee vastuun ankaruuden. Samoin tuntee isoisä Kriternerk.

"Toinen heistä oli sivuuttanut elämän huipun ja oli menossa rinnettä alas, toinen seisoi vasta sen tunturin juurella, joka on miehen elämäntyö. Mutta kummankin edessä oli kova pakko."

Vihdoin ilma kylmenee ja meri saa sen verran jääpeitettä, että

"Ei ole mahdotonta yrittää jo kulkea jään yli"

Isoisän sanoja  seuraa hiljaisuus. Sitten Ivik lausuu:

"Kunhan vielä on nukkunut kerran, on jää tarpeeksi paksua; nopeasti kulkien pysyy lämpimänä ja nyt on sen verran kuutamoa, että maa näkyy, kun päivänvalo katoaa."

Niin kuluu yö ja tulee seuraava päivä. Ivik lähtee kohden manteretta, ainoana turvanaan isän pitkä keihäs, vähän koiranvaljaista leikattuja nahkapaloja ja mädäntyneen, kuivahtaneen hylkeenevän kappaleita eväänään, jotka on pian naposteltu kurnivaan vatsaan.

Ivik kulkee ja kulkee ja sitten hän näkee jonkin lähestyvän häntä, Se on karhu. Ivikissä herää metsästäjän vaistot ja hän käy kohden karhua, iskee keihäänsä tähän, mutta karhu ei kuolekaan heti, se repii ja riuhtoo, keihäänvarsi menee pirstaleiksi ja äkkiä Ivik huomaa olevansa korkean jäävuoren huipulla haavoittuneen jääkarhun riuhtoessa hänen allaan henkensä hädässä.

Ivik ei tiedä, miten hän on jäävuoren huipulle päässyt eikä hän tajua paljon tulevista tunneistakaan. Adrenaliinikuohu on laantunut ja hän alkaa lähennellä hypotermiaa.

"Hän toivoi vain niin kovin lepoa, hän oli niin väsynyt ja hänenhän piti koota voimiaan viimeiseen ratkaisevaan taisteluun otuksesta, joka antaisi hänelle kaiken sen ihanan, mistä hän oli uneksinut."

Silloin viimeisellä hetkellä, hän kuulee jotain, ja toivo herää. Koirien haukuntaa ja miesten ääniä. "Jugit! Jugit! Terset, Terset-huk - fo'o-r"  Se on karhujoiku, Ivik tunnistaa ja toden totta: yli jäisen kentän lähestyy kaksi rekeä koirien vetämänä ja näiden edellä juoksee karhu minkä kintuistaan pääsee. Mantereelta on miehiä karhunajossa.

Niin kaikki lopulta päättyy onnellisesti. Ivik saatetaan sankarina takaisin kotiinsa ja nälkä ja vaivat kaikkoavat eskimoperheen yltä.

Vaikka eskimoherkut eivät minua suuremmin innostaneet pidin tästä kirjasta. Tarina ei ollut pelkkä satu, vaan hyvin todentuntuinen tarina eskimoiden karusta elämästä, jossa oli myös paljon lämpöä ja rakkautta ja toisen kunnioitusta.

Mikä kirjassa teki erityisen vaikutuksen oli eskimoiden tapa puhutella toista. Asioita ei sanottu suoraan, vaan selviteltiin kiertoteitä. Esimerkiksi metsästäjät, jotka olivat Ivikille sukua eivät suoraan kysyneet Ivikiltä, missä tämän isä oli, miksi tämä vaelsi yksinään yli jäistä merta, vaan tekevät kysymyksiä "vähän kuin ohimennen. - Oletko yksin sen tappanut? - Milloin tulit tänne? He käyttävät silmiään ja ajattelevat ennen puhetta.

Samoin kuullessaan, kuinka sukulaisperhe on joutunut syömään kaikki koiransa miehet eivät suoraan sano, tästä saat koiran tilalle, vaan ilman sääliä tai ylemmyyttä he esittävät toivomuksen.

"Voi, jos tuo keltainen koira tuolla sivulla ei olisi niin surkea, että minua hävettää, niin toivoisin, että se sidottaisiin asumuksesi ulkopuolelle." ja Ivik vastaa: "Oi, olen kaikella muotoa niin kiitollinen, etten tiedä mitä vastaisin."

Tai toinen miehistä:  "Tässä on pieni narttu, joka ei sovi valjakkooni. Kumpa se olisikin sinulla, että minä pääsisin sitä näkemästä. Se on uhmaileva ja laiska sekä täysin arvoton."

Sillä vaikka toinen perheineen tarvitsee apua, ei sitä anneta säälien vaan kunnoittaen toisen omanarvontuntoa.

----
Tällä kirjalla otan osaa Sadun SAARELLA-minihaasteeseen.