David Baldacci
Wish you well
Simon & Schuster,  2000
401 s.

Wish you well, jonka suomenkielinen nimi voisi olla Toivomuskaivo, on mielenkiintoinen kirja. Löysin tämän englanninkielisen kirjan kirpputorilta ja hieman sitä silmäiltyäni en voinut olla ostamattakaan, sen verran kiinnostavalta tarina kuulosti.

Kirjan päähenkilöinä on lapset, 12-vuotias Louisa Mae Cardinal (Lou)  ja 7-vuotias Oscar, jota kuitenkin kutsutaan lyhyesti Oziksi. Oz on pieni poika, jolla on suuri sydän. Lempinimensä hän on saanut Ihmemaa Oz -tarinasta, jonka nimiseen elokuvaan ja tarinaan kirjassa viitataan useamman kerran.

Lou on isän tyttö. Lasten isä Jack Cardinal on kotoisin Virginian vuorilta, josta hän on lähtenyt nuorena, löytänyt vaimon Amandan ja alkanut kirjailijaksi. Lou haaveilee isänsä tavoin kirjailijan urasta. Oz taas on enempi äidin poika.

Tarina saa alkunsa, kun perhe Cardinal on  menossa picnic-retkelle. Autossa (neliovisessa 1936 vuosimallin Lincoln Zephyrissä)   tuoksuu niin paistetulle kanalle kuin leivälle ja persikkakanelipiirakalle. Tunnelman luulisi olevan valoisa ja iloinen, mutta toisin käy. Perheen jäsenet puhuvat kuka mitäkin sydämellään ja ajatuksissaan on, Lou kysyy isältään sitä ja tätä, mutta ei saa oikein vastauksia, isällä ja äidillä kun tuntuu olevan kiivas keskustelu tulevaisuudesta.

Eletään pulavuosien aikaa, isä Cardinal on ajatellut lähteä elokuvakäsikirjoittajaksi Hollywoodiin, äiti (Amanda) Cardinal sitä vastoin haluaisi perheen muuttavan Virginian vuorille Jackin isoäidin luokse. Kiivas keskustelu vie huomion ajosta ja lopulta käy niin, että isä Jack, väistäesssään vastaantulijaa ajaa auton katolleen. Onnettomuus on raju. Isä Jack kuolee ja äiti Amandan pään läpi työntyy jotain terävää ja veri vuotaa valtoimenaan.  Viimeinen, mitä hän näkee ja kuulee ennen kuin sulkee silmänsä, on Loun huuto, kun hän huutaa isäänsä luokseen.

Amanda ei kuitenkaan kuole. Hän joutuu katatoniseen tilaan. Hän on elossa, mutta ei silti elossa, niin ainakin Lou ajattelee. Oz toivoo ja uskoo, että äiti vielä herää entiselleen.

Hautajaisten jälkeen lapset (sekä Amanda) saavat kodin isoäitinsa Louisan (Loun kaima) luona Virginian vuorilla. He matkaavat yhdessä sairaanhoitajan kanssa, joka onkin aika pakkaus. Hänen pestinsä on, vastoin hänen luuloaan, lyhyt, sillä saapuessaan vuorille, on vastassa isoäiti, joka iästään huolimatta on vahvatahtoinen nainen.

"Minä kärsin eläin- ja pölyallergioista". Kertoo hoitaja heti portailla ja jatkaa, että "tilanteen näin ollen, ei talossa tule olla eläimiä. Minulla on erityinen ruokavalio, josta annan listan. Tahdon myös vapauden lastenhoidosta..."  Ynnä muuta ynnä muuta on hänen ehdoissaan. Ei ihmekään, että hoitaja saa lähtöpassit.

"Hoidan Amandan itse" Ilmoittaa isoäiti Louisa ja niin hoitaja saa palata junalle yksin tein.

Kirjassa on monta mielenkiintoista henkilöhahmoa. On asianaja Cotton Longfellow, Diamond (Jimmy Skinner) orpo poika, joka tulee ja menee koiransa Jebin kanssa ja tekee kepposia kaivosyhtiön miehille (hänellä on siihen syynsä), on musta nuorukainen Eugene, joka on kasvanut isoäiti Louisan hoivissa ja apuna ja  on "ei niin ystävällinen" naapuri George Davis perheineen.

Elämä Virginian vuorilla on erilaista kuin New Yorkissa. Aamulla herätään aikaisin, tehdään omalle kontolle annetut navetta- ynnä muut toimet ennen kouluun lähtöä. Koulu on sama, jota lasten isä on aikoinaan käynyt, opettajakin taitaa olla sama (?).

Kirjan puoliväliin asti kerronta on tavallista arjen ja uuteen elämään totuttelun kuvausta. Lou ystävystyy Diamondin kanssa, seikkailee tämän ja pikku veljensä kanssa lähimetsissä ja kuulee tarinan toivomuskaivosta. Toivomuskaivotarina saa Ozin toimimaan. Hän ottaa rakkaan halinallensa ja lähtee yksin yön pimeässä toivomuskaivolle. Tosin Lou on herännyt ja seuraa pikkuveljeään. Oz jättää nallen kaivolle, esittää toivomuksensa ja lähtee pois. Loun aikoessa ottaa nallen ja viedä sen takaisin, kokee  hän outoja ja palaa kaivolle jättäen nallen sittenkin kaivon luokse.

Loun on vaikea uskoa, että hänen äitinsä enää tokenisi. Tosin hän tekee kaikki lääkärin määräämät harjoitteet, eli liikuttelee äitinsa raajoja, että lihakset eivät näivettyisi, mutta siinä kaikki. Cotton, joka pitää Loun isää Jackia upeana kirjailijana käy lukemassa Amandalle päivittäin.

David Baldaccin teos Wish you well (Toivomuskaivo) on ennen kaikkea kasvukertomus. Lou oppii ymmärtämään elämää,  ja Ozista, tuosta pienestä, heiveröisestä pojasta kasvaa pitkä poika, jolla edelleenkin on suuri sydän. Wish you well (Toivomuskaivo) on myös jännityskertomus, sillä puolivälin jälkeen alkaa tapahtua. Diamond saa surmansa kaivosräjähdyksessä, jonka todellinen luonne paljastuu aivan viime sivuilla, Louisan navetta syttyy palamaan ja Louisa saa halvauksen. Kaiken takana on kaivosyhtiö, joka on salaa tutkinut Louisan maita ja löytänyt kaasukerääntymän. He haluavat ostaa maat, mutta Louisa ei ole halunnut myydä. Kun Louisa joutuu sairaalaan, kaivosyhtiön miehet laittavat kovan kovaa vastaan ja Cotton, joka on tähän asti tehnyt lähinnä paperitöitä, joutuu asianajanana kovan paikan eteen. Lasten kohtalo näyttää vääjäämättömältä.

Wish you well (Toivomuskaivo) on yksi mielenkiintoisimpia kirjoja, jotka olen tänä vuonna lukenut. Se, että kirja oli englanninkielinen hieman verotti tunnelmia, mutta oudoista ja tuntemattomista sanoista huolimatta teksti oli ymmärrettävää ja helppotajuista. Kirjailija kuljettaa tarinaa elävästi, hitain viivähtelevin tuokiokuvin tai tunnelmin, jotka värisyttävät ja saavat ihon kipristelemään. Wish you Well (Toivomuskaivo on maanläheinen ja juureva kirja, jonka toivoisi löytyvän myös suomenkielisenä ja löytävän tiensä useamman lukijan käsiin.


Muutama ote tekstistä:

"Se on kuin palanen jäätä kielelläsi kuumana päivänä. Se tuntuu niin hyvältä, ja sitten se on mennyt niin nopeasti, että et ole varma, oliko sitä lainkaan"

Isoäiti Louisa Loulle vauvana, heti synnyttyään  kuolleesta tyttärestään

" Lou katsoi Sallya. Hänen silmänsä olivat punareunaiset, hänen harvat hampaansa ja ikenensä tummentuneet. Hän ei voinut olla kolmeakymmentäkään vielä, mutta nainen näytti kaksi kertaa niin vanhalta, hiukset olivat harmaat, iho ryppyinen, siniset suonet sykkivät  nälkiintyneen kehon läpi, kasvot kuopalla kuin talviset perunat."

Elämä vuorilla saattoi olla kovaa ja raskasta. Niillä oli kuitenkin paljon annettavanaan, kuten isoäiti Louisa Cardinal ajatteli, mutta hänessä olikin hitunen intiaania.

"... kukaan ei oikeasti omista vuoria. Minä vain katselen niitä sen aikaa kuin olen täällä. Ja ne antavat minulle kaiken, mitä tarvitsen".