Tyyni Tuulio

Nuoruuden maa

WSOY 1967

Kirja alkaa Tyynin ollessa 14-vuotias ja päättyy aikuisuuden kynnykselle, kihlaukseen. Eletään 1900-luvun alkukymmeniä (1906-1916). Kirjan kertojana on minä, Tyyni itse, kuten muistelmiin sopiikin. Ajan tavat ja elämänmeno tulee hyvin esille. Elämä oli erilaista viime vuosituhannen alkukymmeninä, vai oliko? Jotain yhteistä Tyynin kanssa koin löytyvän ja se on luonto.

"Talvinen synkkämielisyyteni on kadonnut, toimintahaluni palannut, ja metsän pyhässä hiljaisuudessa saan viettää ihania hetkiä, teen hyviä päätöksiä, kuvittelen tulevaisuuttani ihanaksi, sisältörikkaaksi. Ja tällaista en ikinä tunne kapungissa. Senpätähden kai viime talvena tulinkin yhä häijymmäksi, kiivaammaksi ja katkerammaksi. Mutta nyt tuo kaikki on kuin pahaa unta. Metsässä luonnon helmassa tulee kaikki hyväksi jälleen."

Kirja kiinnosti minua alkujaan siinä liitteenä olleen koulukuvan vuoksi.  Halusin lukea kirjan nähdäkseni, kerrotaanko siinä mitään kuvassa olevasta henkilöstä. Yhteyttä sukututkimukseeni, johon herännyt kiinnostukseni liittyi, ei ainakaan kirjan perusteella löytynyt. Kirja oli kuitenkin mielenkiintoinen ihan historiana, ajankuvauksena. Muutenkin liitekuvat elävöittivät kirjaa mukavasti, toivat siihen toden tuntua ja ajan mausteita.

EDIT: Kappale poistettu virheellisenä.

Kuva Tuuliosta tarkentuu tai sitten ei. Jokaisella on oma alueensa, tähän asti pääset, mutta ei tämän lähemmäksi. Näin on Tuulion muistelmissakin. Kuva, jonka jonkin runon perusteella ihmisestä saa on harvoin todenmukainen. Minäkin kuvittelin Tuulion, no kaikkea muuta kuin punatukkaiseksi.

(EDIT: Lisäksi olen todennäköisesti sekoittanut Tuulion ja Aale Tynnin, ajatukset tekevät joskus tepposia, vaikka ei pitäisi eikä saisi).

Tuulio ei kuitenkaan ole kirjan perusteella kovinkaan räiskyvä, tai jos hän sitä oli, ei se ainakaan tule ilmi. Tosiasiassa kirjassa ei niinkään valoteta henkilöiden persoonaa, luonnetta kuin enemmänkin tapahtumia, tilanteita, olosuhteita, tapaan näin minun elämäni kulki, eikä niinkään, näin minä tunsin.

Kirja herätti myös historiallista uteliaisuutta, ihanko totta on näin? Todellako on Pariisissa katakombeja? Luupinoja, hautausmailta koottuja? "Kuinka ihmeellistä on ajatella, että noiden kaikkien sielut kenties vielä elävät. Mutta elävätkö ne?" 

Tuulion muistelmissa elää mennyt maailma, pieni osa suomalaisuutta,  Suomen historiaa, kulttuurihistoriaa. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kirja, jonka jatko-osan Keskipäivän maa mielellään lukisi Lapsuuden maatakaan unohtamatta.