Stefan Zweig

Marie Antoinette

WSOY1952

529 s.

-----

Joan Haslip

Marie Antoinette

OTAVA 1989

406 S



Onkohan kukaan maailmanhistorian henkilö ollut niin väärinymmärretty kuin Marie Antoinette. Tällaisen kuvan ainakin itse sain, kun luin nämä kaksi hänestä kertovaa elämänkertaa. Tietysti, tottakai Marie oli kevytkenkäinen, huvittelunhaluinen, ajattelematon, mutta....

Sweigin ja Haslipin teokset piirtävät Marie Antoinettesta osin hyvin erilaisen kuvan. Siinä, missä Haslipin ote on kevyempi ja viihteellisempi, sanoisinko jopa "juoruilevampi"  Zweig on kirjoittamisessaan analyyttisempi.

Sen, minkä kummastakin kirjasta voi lukea on Marie Antoinetten kova kohtalo kaiken loiston ja rikkauden keskellä. Marie Antoinette ei ollut sankari, mutta ei hän ollut konnakaan.

Vaunut loiston ja kunnian:

"...samanlaisella ylellisyydellä valmistaa Maria Teresia tyttärensä kapiot: vartavasten Mechelnissä nyplätyt pitsit, mitä hienoimmat liinavaatteet, silkit ja jalokivet. Vihdoin saapuu lähettiläs Durfort noutamaan morsianta, suuremmoinen näytelmä intohimoisen katselunhaluisille Wieniläisille: neljätkymmenetkahdeksat kuuden hevosen vetämät vaunut, niiden joukossa molemmat lasiset ihmelaitokset vierivät hitaasti ja juhlallisesti seppelein koristettuja katuja pitkin Hofburgiin; sataseitsemäntuhatta tukaattia ovat maksaneet yksistään sadanseitsemäntoista morsiamen noutajaa seuraavan henkikaartilaisen ja lakeijan livreet, koko kulkue ei vähempää kuin kolmesataaviisikymmentätuhatta....." Zweig: Marie Antoinette. Sivu 17.

Vaunut toiset viime matkalle vie:

"Kurjat vankkurit rämisevät hitaasti katukiviä pitkin. Viivytellään tahallaan, jokaisen pitää voida tarkasti katsella tätä ainutlaatuista näytelmää. Istuessaan kovalla alusellaan kuningatar tuntee ytimiin asti karkeiden ajopelien jokaisen tärähdyksen viheliäisellä kiveyksellä, mutta kalpeat kasvot liikkumattomina, punareunaisilla silmillään jäykästi eteensä tuijottaen Marie Antoinette ei anna taajan, uteliaan katselijajoukon huomata itsessään ainoatakaan pelon tai tuskan merkkiä. ... ...

Tuossa hän on, katala Antoinette" Nyt hän menee menojaan, hyvät ystävät. Hänen kasvonsa pysyvät liikkumattomina, hän ei näytä kuulevan eikä näkevän mitään. Selän taakse sidotut kädet jäykistävät hänen niskansa vain vielä suoremmaksi, suoraan eteensä hän katsoo, eiväktä kadun kirjavat ja hurjat kuvat enää tunkeudu hänen silmiinsä, jotka sisältäpäin ovat kuoleman verhoamat. Ei mikään värähtely liikahduta hänen huuliaan, ei mikään vavistus hänen ruumistaan; täydelleen voimiaan halliten hän istuu, ylväänä ja halveksuvana...." Zweig: Marie Antoinette. Sivu 511-512

Kaksi saattuetta, kaksi kohtausta. Ilo ja suru. Elämä ja kuolema.Niiden väliin mahtuu jokunen vuosi nuoruutta, ihmiselämän ylä- ja alamäet, niin paljon ja kuitenkin niin vähän. Paljon juonitteluja, suuria maailmanhistoriaa ravistelevia tapahtumia, niin vähän ymmärrystä, aitoa, todellista rakkautta, välittämistä.