vimperinpihanilona-normal.jpg

Kaija Pakkanen

Vimperin pihan Ilona

WSOY, 1959

148 s.


"Joka ainoa ääni katkesi. Ilonan sydän takoi pump - pump - pump - pump - se kuului varmaa pihan perälle asti. Hänen tarjouksensa oli kova, kallishintainen kuin joskus hyvästä tavarasta huutokaupassa. Tuskimpa kukaan lapsista sitä sellaiseksi käsittikään. Mutta jos mikään oli minkään arvoista, iin sitä oli tämä Ilonan leikkiin pyyntö. Panna peliin aivan kuin leikkikaluksi oma vammansa, se oli melkein ylettömän rohkeata. Ja kipeää se teki, voi totisesti. Mutta Ilona seisoi ovella hievahtamatta, suu leveässä hymyssä."

Ilona on nuori, lapsesta asti sokea tyttö, joka on juuri perheineen muuttanut uudelle paikkakunnalle. Hän asuu äitinsä ja isosisko Vapun kanssa Vimperin mamman naapurina, vai olisiko niin, että Vimperin mamma on se, joka tässä talossa pitää jöötä, eli on jonkin sortin talonmiesnainen, ehkä vuokranantajakin (???). No, niin tai näin, niin Ilona kaipaa kovasti muiden lasten joukkoon, mutta se ei käykään nuin vaan sukkelasti.

Ilona ei kuitenkaan anna periksi, hän rohkaisee mielensä ja pistää peliin koko sielunsa sokeine silmineen kaikkineen.

Pikku hiljaa Ilona pääsee joukkoon mukaan, mutta monenlaista ehtii tapahtua ennen kuin Ilona on "yksi heistä", siitä pitää huolen talon lapsijoukon siihen astisena johtajana poika nimeltä Jorkka, niityllä laukkaava hevoslauma ja hiljainen ja arka Hiiri-Lissu.

Kaija Pakkanen kuvaus on sujuvaa, luonnollista, siinä on kirpakkuutta, kuten Ilonan ja lapsijoukon luonteessakin. Välillä tuiskahdellaan ja saatetaan ihan vahingossa, tahtomattaankin sanoilla toista tölväistä, niin kuin Hiiri-Lissua, Lampulan orpolasta liian isoissa vaatteissaan. Ilona on kuitenkin hyväsydäminen ja alkaa miettiä, miten saisi orpolasten hiirenharmaat vaatteet iloisemmiksi ja keksii oivan tuuman, johon pyytää pihan lapset mukaan.

Vimperin pihan maailma on toisenlainen kuin nyky-yhteiskunnan. Mikään suurkaupunki ei Vimperin pihan miljöö  ole, mutta ei ihan maaseutukaan, paremminkin jostain siltä väliltä, pieni kirkonkylä, johon mahtuu sekä puutaloasutusta että kerrostaloja läheisinen niittyineen ja metsineen. Tärkeässä roolissa tarinan kannalta on myös lähistön vanhat rauniot, joista kelloseppä Piili (yksi kirjan tärkeistä henkilöistä) löytää sukunsa menneisyyden.

Tämä kelloseppä Piili saikin minut mietteliääksi, mikä on tarina tämän teoksen taustalla? Onko siinä jotain todellisuuspohjaa, sillä minun ensimmäiset silmälasini hankittiin Piilin liikkeestä, joka oli siis sekä kellokauppa että silmälasiliike? Tosin muuta yhteneväisyyttä ei omaan kotiseutuuni kirjasta löytynytkään.

Olen lukeut tämän kirjan joskus muinoin aiemminkin ja lukukokemus oli ihan mukava uudistaa. Kirjan tärkeistä teemoista kuten ystävyys ja toisten ymmärtäminen ovat tärkeitä teemoja nykyäänkin puhumattakaan romukoppaan joutavavista "kalkkeutuneista ajatuksista" siitä, miten "soken tytön kotona täytyy aina olla sotkuista". Kaikenkaikkiaan Vimperin pihan ilona on hauska ja lämminhenkinen kirja, joka ei ole menettänyt luonnettaan vuosien aikana. Maija Karman kansikuvitus on hellyttävän reipas ja valoisa - mielenkiintoinen vastapaino sokeus-teemalle.

Huumoria:

- No hyvä, pidetään lukua kahtenakymmenenä --- ---- Jos laskisi kolme metriä pekkaa päälle

- Eihän Pekka ole lampulalainen, mihin te hänet sokette? pisti Tiina väliin.

-----

Tällä kirjalla mukana Oi maamme Suomi -haasteessa, kirjailijan syntymäpaikka Leppävirta ja Savon maakunta.