P1110052.jpg

L.M.Montgomery

Jane ja Saaren kutsu

Minerva, 2013

266 s.

Alkuteos: Jane of Lantern Hill

Suomentanut Sisko Ylimartimo

 

Jane ja saaren kutsu on herttainen tarina tytöstä, joka kasvaa äidin, isoädin ja tädin kanssa suuressa linnamaisessa talossa Torontossa. Äiti on kaunis hupakko, joka käy huvittelemassa, täti on taustalla tuijottava aave ja isoäiti on kylmä ja tunteeton egoisti, joka pitelee naruja luisissa hyppysissään. Jane puolestaan on ystävätön (jos ei äitiä oteta lukuun, joka kuitenkin rakastaa tytärtään suuresti) kunnes tapaa orvon Jodyn, joka on palvelustyttö lähistöllä.

Jane saa alituiseen kuulla mitä saa tehdä ja mitä ei sovi tehdä. Tästä pitää isoäiti huolen. LIsäksi hän kutsuu Janea Victoriaksi, mistä Jane ei pidä.

Jane luulee, että hänen isänsä on kuollut, kunnes hän kuulee, että tämä tosiasiassa elää ja asuu Prinssi Edwardin saarella. Tyrmistyneenä Jane tulee kotiin ja kysyy äidiltään suoraan, miten on, elääkö isä? Isoäiti on kauhuissaan ja äiti vapisee ja repii ruusunlehtiä silpuksi. Hän on itsekin kuin hento hauras ruusunlehti.

Jane vihaa tuntematonta isäänsä pienen sielunsa pohjasta, kunnes tulee kirje, joka kutsuu hänet Saarelle. Siitä alkaa Janen elämän suurin muutos. Tosin saarellakin on riippansa, kuten Irene-täti.

Olen lukenut tämän teoksen aiemman suomennoksen ensimmäisen osan. Aiempi suomennos on Raimo Meltin käsialaa. Suomennoksissa suurin eroavaisuus on joissain nimissä, jotka Meltti on jättänyt suomentamatta. Esimerkkinä mainittakoon Janen  isän lempinimi josta Meltti käyttää nimeä Dad ja Ylimartimo sanaa isukki. Itse olisin käyttänyt lyhyttä muotoa isi tai miksei papikin, mutta minun korvaan isukki ei kuulosta tarpeeksi hellältä.  Kielellisesti molemmat käännökset on mielestäni siis suht toimivia, jos kohta Ylimartimon nimien suommenokset on kyllä ylivertaisia. Tyylillisesti Meltin suomennos on arkisempaa kun Ylimartimon suomennos on sanoisinko juhlavampaa ja runollisempaa.

Ylimartimo: - Hän on Robert Kennedyn tytär ja isänsä tapainen. Hänestä täytyy olla vastenmielistä kutsua hienoja ystäviään Gay Streetille.  Talo on pahempaa kuin kuollut ... se on rappiotilassa. Mutta muistan sen ajan, jolloin Gay Street kuului kaupungin muodikkaimpiin asuntokatuihin. Katso sitä nyt. - Kulahtanutta komeutta.

Meltti: - Hän on Robert Kennedyn tytär ja hän seuraa isänsä jälkiä. Luultavasti hän inhoaa kutsua ystäviään kotiin Gay Streetille. Tuo talo ei ole pelkästään kuollut, se on läpimätä. Muistan kun tätä pidettiin yhtenä kaupungin parhiasta asuinalueista, mutta katso miltä se nyt näyttää. - Kuluneenkorea paikka.

Montgomeryn tarinaan palatakseni henkilöhahmoista vahvin on ehdottomasti Jane. On oikeastaan hämmästyttävää, miten niin epäkäytännöllisillä ja taiteellisilla ihmisillä voi olla niin järkevä tyttölapsi kuin mitä Jane lopulta on, kun hän pääsee pois pelkoa luovasta ilmapiiristä. Isoäiti puolestaan on niin vastenmielinen tyyppi kuin olla ja voi. Itsekäs, kaikkea omista lähtökohdistaan katsova läheisriippuvainen, jos ei ihan narsisti niin vähän sinne suuntaan taipuvainen.

Pidin tästä tarinasta hyvin paljon aiemmalla lukukerralla ja pidin toki nytkin, jos kohta jokin pieni vivahde jäi saavuttamatta. Vivahde, jota en nyt osaa kuvata enkä osoittaa. Lukisin ihan mielenkiinnosta Meltin suomennoksen kakkososankin, joka on jäänyt minulta hämärän peittoon, ehkä sen lukeminen valaisisi tuota vivahdetta, joka leijailee lukukokemuksen yllä - mene ja tiedä.

Niin tai näin, niin Jane ja saaren kutsu on kiehtova tarina. Pienenä miinuksena pidän tarinan lukua, jossa Jane kohtaa leijonan. Se vei tarinan jotenkin irrationaaliseen ja epätodelliseen ulottuvuuteen.

Mielenkiintoinen yksityiskohta hienojen tapojen tärkeydestä:

- Viktoria, onko sinulle kerrottu, että ei ole soveliasta voidella koko leipäviipaletta yhdellä kertaa?

Tämä pieni yksityiskohta ilmestyi kuvana silmieni eteen. Jossain yhteydessä olen nähnyt, kuinka päivällisillä otetaan leipäpala ja sipaistaan voita päälle, vähän kerrallaan leipäviipale syödään näin. Nyt se selvisi syy moiseen.

---

Tällä mukana Maalaismaisemia-haasteessa, sillä vaikka kirjassa liikutaan myös Torontossa, on siinä myös paljon maalaismaisemia ja maaseudun hommia myös.

....

Janen ja saaren kutsun on lukenut myös Kirjaneito, joka pitää tarinaa viehättävänä, jos ei Annojen tai Emilian vertaisena, Sinisen linnan Maria pitää teosta Montgomeryn parhaimpiin kuuluvana. Ajatuksia kirjamaasta Annin kanssa olen samaa mieltä kansikuvasta, se ei tee oikeutta tarinalle, vaikka tarina sijoittuneekin  maailmansotien väliseen aikakauteen. Anki kirjablogissaan kertoo sen, mikä on olennaista: tämä on kehityskertomus siitä, kuinka kömpelö ja nujerrettu tyttölapsi kasvaa onnelliseksi ja itsevarmaksi nuoreksi ja piti lukukokemusta virkistävänä. Maijasta Kirjojen keskellä oli ihanaa lukea ihan oikea tyttökirja,