Löysin tämän kirjan kirpputorilta. Kirjassa on vihreät pahvikannet ja kannessa kuva neidosta lyyra kädessä. Kirja on julkaistu vuonna 1938 (Saima Harmajan kuoleman jälkeen). Tämä kirja oli "pakko" ottaa käteen ja syvennyttävä siihen, sen verran uteliaaksi Päivi Istalan toimittama kirja Saima Harmajan vaikutuksista lukijoiden sielunelämään (edellinen blogi-kirjoitus)  minut teki, ja olihan siitä jo aikaa, kun olin Saima Harmajaan ensimmäisen kerran tutustunut.

Kootut runot on Saima Harmajan äidin  Laura Harmajan koostama. Kirjassa on vain osa Saiman runoista ja päiväkirjoista vain lyhyehkö ote. Nuoren tytön kehitystä runoilijana voi kuitenkin seurata noin 10 vuoden ajan, vuodesta 1925 vuoteen 1935 (kirjan viimeinen päiväkirjamerkintä). 

Miten kirjaa sisällöllisesti kuvaisin? Se on täynnä ajankuvaa, nuoren tytön kehityshistoriaa, kasvun kipeyttä ja iloa. Yleensä luen runoja vain kaivatessani jotain kaunista, lyhyttä, koskettavaa ja ytimekästä, tai kaivatessani säettä, paria onnitteluiksi tai muuhun vastaavaan. Runoja ei todellakaan ahmi nälkäänsä, mutta runon nälkä voi tulla joskus. Runoihin pitää syventyä, lukea säkeitä uudelleen, miettiä ja pureksia. Näin on näidenkin runojen laita. Osa Saima Harmajankin runoista avatuu nopeammin, osaa saa miettiä ja sittenkään ei oikein pääse samalle aaltopituudelle. Toiselle taas voi puhua se, mikä toiselle jää hiljaisuudeksi.

Muutamia pysäyttäneitä kohtia kirjasta:

"Ei terve, normaali-ihminen tunne tarvetta runoilla". Eikö? kysyn minä. Enkö minä ole terve, normaali ihminen, kun haluan kirjoittaa runoja, kun niitä on pakko pistää paperille ajatuksen syttyessä, inspiraation iskiessä. Kaikkiko runoilijat ovat sairaita, kipujen kolhimia? No, ovathan minullakin vaivani. Säe "Suo kädet, joiden työstä väsy en" runosta Yö ja sairas, iskikin kipenenä tajuntaan. En olekaan ainoa kipeine väsyvine käsineni. Tämä sama on koettu ja nähty ennenkin. Saima Harmajaa on helppo ymmärtää, ja sittenkin häntä on vaikea tajuta. Hänen soutamistaan ja huopaamistaan uskon ja epäuskon välillä, mutta hei, eikö niitä epäuskon hetkiä ole itse kullakin, milloin minkäkin asian suhteen. Vuoroin korkealla aallonharjalla, vuoroin pohjalla. Ehkä se sitten on taiteilijan osa, olla siksak-ihminen.

Saima Harmaja käyttää myös  mielenkiintoisia sanoja ja sanayhdistelmiä, jotka tuovat mieleen Aleksis Kiven, kuten: huikaistulle, huimakutri, kosteasulkaisten. Onkin mielenkiintoista huomata, että Saima Harmajan tuotannosta löytyy myös runo Aleksis Kivelle. Mielenkiintoinen on myös Saima Harmajan runosatu Keijukaissatu. Mieleen tulee vääjäämättä Reino Helismaan kaunis laulu Päivänsäde ja menninkäinen. Jäinkin miettimään mielessäni, mahtoiko Helismaa olla lukenut Harmajaa? Ei sillä, Harmajan keijukaisruno eroaa Helismaan tekstistä siinä, että keiju ja peikko saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, kun taas Helismaan laulussa Päivänsäde ja Peikko vaeltavat erillään. Helismaan teksti on ehkä enempi todellisuutta kuvaava, mutta suurista tunteista puhuu kumpikin, niin Helismaa kuin Harmaja.

Lopuksi vielä laina yhdestä Saima Harmajan runosta, joka väkevyydessään ja koskettavuudessaan on yksi upeimpia suomalaisessa runoudessa.

Olen väkevä kukka, itänyt kuumassa maassa.

Imin mullasta voimaa unessa autuaassa,

minun teräni hehkuen kohosi aurinkoon.

Niin tuli pohjatuuli

ja repäisi kukkani irti,

niin tuli myrskytuuli

ja tempasi juureni pois.

Ilmojen pyörteissä nousin, vaivuin

vavisten, nääntyen, kauhua täynnä,

mutta en sammua voinut.

Mihin tuuli on varteni viskannut,

olen juurtunut uudelleen,

tuhat kertaa kuoleman jälkeen

olen kukkinut uudelleen.

Saima Harmaja: Väkevä kukka