P1090907-normal.jpg  P1090908-normal.jpg

Anni Swan

Tyttö ja kuolema

Kuvitus Rudolf Koivu

Teoksesta: Anni Swanin sadut

WSOY 1997

Löysin mielenkiintoisen kirjallisuusblogin ja sitä kautta aivan uuden keinon välittää lukukokemuksia: kirjallisuushaasteet. Viime hetkillä päätin ottaa itsekin osaa satupäivänhaasteeseen, jossa kehoitettiin lukemaan tämän kuun aikana satu ja esittelemään se muille. No, tänään on viimeinen päivä tätä kuuta, joten vielä ehdin.

Satu, joka viime päivinä on ollut mielessäni paremmin kuvana kuin itse tarinana on Anni Swanin satu Tyttö ja kuolema.

Sadun päähenkilö on Liisa, nuori tyttö. joka ihailee itseään peilistä. (Tuo mieleen sadun Lumikista Ken on maassa kaunein teemoineen). Liisan äiti makaa viereisessä huoneessa kuolemansairaana. Tästä piittaamatta Liisa lähtee tanssiaisiin.  (Tämä puolestaan johdatti ajatuksen Hans Christian Andersenin satuun Punaiset kengät).

Ihan hetken vain tanssin ja iloitsen. Liisa ajatttelee. Kesken tanssiaisten hän kuitenkin saa pistoksen sisimpään ja kuulen äänen: Lapseni, lapsiraukkani.

Liisa kiirehtii tunnontuskissa kotiin ja näkee pihalla tumman kivikasvoisen hahmon kultainen lamppu kädessään. Liisa oivaltaa, että hahmo kantaa hänen äitinsä sielua pois. Liisa lähtee seuraamaan Tummaa olentoa siepatakseen lampun tämän kädestä.

Liisa ei anna periksi vaan seuraa olentoa halki kuusten, tunkeutuu Tuonelan portista ja saavuttaa olennon Tuonelan virralla. Hän sieppaa lampun ja alkaa paluumatkan kotiin varjellen haurasta liekkiä sammumasta.

Viimeisillä voimillaan hän saavuttaa kodin, työntyy ovesta ja kaatuu lattialle herätäkseen hetken kuluttua sanoihih.

Lapseni, Lapsiraukkani.

Tämä satu on lähtemättömästi jäänyt mieleeni lapsuudesta, jolloin luin sen ensimmäisen kerran. Rudolf Koivun mustavalkoinen kuvitus on hyvin tehokas ja on syöpynyt syvälle mielen pohjalle.

Anni Swan on suomalaisen sadunkerronnan Grand Old Lady, jos tätä englanninkielistä sanontaa sallitaan käyttää. Hänen satunsa kumpuavat suomalaisesta maisemasta ja elämänmenosta ja niissä on aina jonkinlainen moraalinen opetus. Niin kuin sadun kuuluukin, päättyvät Swanin sadut  onnellisesti. Niin myös satu Tytöstä ja kuolemasta.

Sadun kerronta on selkeää, aika arkista kerrontaa. Swan ei koreile sanoilla eikä hehkuta tunteilla. Se, että peili toi mieleeni Lumikin ja pahan äitipuolen taikapeilin tai tanssinhaluisuus Andersenin Punaiset kengät on vain sana-assosiaatiota. TJonkinlaisia yhtymäkohtia Suomen kansalliseepokseen Kalevala sadussa kenties on. En ole lukenut Kalevalaa, mutta mielikuva Lemminkäisen äitiin, joka keräsi kuoleman virrasta poikansa luut on vahva. 

Kaiken kaikkiaan Anni Swanin sadut ovat aivan omaa luokkaansa. Tytön ja kuoleman ohella on mielen pohjalle jäänyt monia muitakin mielikuvia Swanin saduista, ehkä olisikin aika lukea nämä sadut taa läpi kokonaisuudessaan.