IMAGE0037-normal.jpg

Anni Polva

Tiina ei pelkää

Karisto, 1965

168 s.

--- --- kyllä meidän Tiina osaa käyttäytyä siinä missä muutkin. Sillä on hyvä sydän ja avoimet silmät, eikä se pelkää mitään.

Näin luonnehtii Tiinan isä tytärtään, kun perheessä pohditaan, saako Tiina lähteä Juha kanssa vieraisille tämän Ingeborg-tädin luo.

Tiina-kirjojen lukeminen on kuin muistoihin sukeltaisi. Niin syvälle mielensopukoihin nämä tarinat on lapsuudessa ja nuoruudessa minulla juurtuneet. Ei näiden lukeminen silti mitään tankkaamista ja työlästä ole. Päinvastoin. Tuttuudesta huolimatta tai ehkä juuri siksi näitä lukee ihan hyvillä mielin, tuosta noin sukkelasti eikä tylsää hetkeä ole. 

Tiina ei pelkää -teos on siitä poikkeuksellinen Tiina-kirja, että siinä on draaman kaari ainakin jollain tasolla nähtävissä, mitä yleensä ei Tiina-kirjoissa ole. Tiina-kirjojen kerronta perustuu suurelta osin pieniin hauskoihin sattumuksiin ja hetkiin elämässä ilman sen suurempia juonikuvioita. Anni Polvan tyylille on vaikea löytää ilmaisua, se on, ei ihan rempseä, mutta  vähän sinne suuntaan, hersyvä ja kansanomainen. Hieman minulle tulee mieleen Reino Helismaan jätkä- ja rillumareikulttuuri, vaikka en toki laittaisi tiinoja miksikään rillumareiksi. Kyllä tiinoista löytää paljon syvällisiä pohdintoja ja yhteiskuntakritiikkiäkin, ja ironiaakin.

Esimerkiksi tässä kirjassa Ingeborg-täti oli ilmiselvä karikatyyri voivotteluineen ja pyörtymisineen ja asenneongelmineen. Tiina sitä vastoin sanoo niin kuin asiat on, eikä suostu miksikään Stiinaksi.

Tiina ei pelkää -kirjassa on siis nähtävisssä jonkinlainen draamankaari. Juha ja Tiina lähtevät Juhan Ingeborg-tädin luokse kyläilemään ja leikkivät pian salapoliisia, kun Ingeborg-tädin korut varastetaan. Loppuhuipennuksessa sankareita ei ole vain Tiina ja Juha vaan myös talonmiehen Kalle on päässyt näyttämään kyntensä ja kykynsä.

Tiinalla ei ollut kuitenkaan aikaa kuunnella, mikä alkoi, sillä Ingeborg-täti roikkui hervottomana tuolillaan. Äidin yleislääke kotona oli ollut, että kiristävät vaatteet oli avattava ja vatsalle oli pantava kylmä kääre, silloin kun hän tiennyt, mikä potilasta vaivasi. Veljen kanssa se ei tosin käynyt päinsä, sillä poika ulvoi kuin syötävä, heti kun kylmä riepu tuotiin lähellekin hänen ihoaan, ja paiskasi kääreen raivostuneena päältään, mutta isän ja  hänen ei auttanut muu kuin kärsiä. Joskus isäkin sai äidin rauhoittumaan selityksillään, ettei hänen vatsansa suinkaan ollut kipeä, vaan kurkkunsa, mutta Tiinalla ei ollut minkäänlaista pelastusta. - Ole alallasi ja vaiti siinä, sillä sinun parastasihan minä tarkoitan, äiti vain komensi, jos hän yritti panna vastaan , ja toi kääreen paikalle entistäänkin kylmempänä. Totuuden nimessä hänen tosin oli myönnettävä, että useimmiten kääre auttoi.

Tämä Tiina ei pelkää -kirjan kohtaus toi mieleeni itselleni sattuneen hassun tiinamaisen tapauksen. Kylmä kääre vatsakivuissa tai päänsäryssä oli lapsuudessani ja nuoruudessani tehokas parannuskeino. Kerran minulla oli taas ollut vatsa kipeänä ja kääre vatsallani. Aamulla, en muista lähdinkö kouluun vai ehkä sittenkin ensityövuosieni lapsenlikkapaikkaan, joka tapauksessa pistin päälivaatteet päälle ja lähdin päivän touhuihin, vaan kuinka ollakaan. Jossain vaiheessa päivää huomasin, että vaatteissani oli jotain hassusti. Asiaa tutkittuani löysin muodottoman ja ryttääntyneen, jo kuivahtaneen rätin vaatteideni alta. Tehokas oli keino ollut, kun ei enää aamulla muistanut eikä tuntenut koko rätin olemassaoloa.

Että sellaista.

Vielä sen verran ,että Tiina vaiheita seuranneena löysin yhden yksityiskohdan, joka aikajännettä tarkastellessa on poikkeama juonikuviossa. Tiina asuu perheineen asunnossa, jossa on keittiö ja kamari. Loppupään kirjoissa Tiinalle otetaan pikkusisko (adoptio?) ja silloin mietitään nukkumajärjestystä. Tiina siirretään kamarista keittiöön nukkumaan. Vaan kuinka ollakaan, Tiina ei pelkää -teoksessa Tiina jo nukkui keittiössä.

Tiina-kirjojen kronologinen järjestys ja ajallinen eteneminen onkin mielenkiintoinen seikka. Hyvin useat Tiinan vaiheet tapahtuvat kesällä, mutta jos Tiina vanhenisi samaa kyytiä kuin kesät vaihtuvat, niin hän olisi viimeisessä kirjassa jo ylioppilas. Minulla onkin teoria, että Tiina-kirjoissa ei aika kulukaan niin nopeasti. Joku Tiina-kirja saattaa kertoa vain viikon varrella sattuneesta ja seuraava sitten jostain muusta vaiheesta, eli Tiina-kirjojen maailma on otettava hetkinä Tiinan elämästä ja niissä voidaan hypätä ajallisesti eteen tai taaksepäin, vaikka joissain kirjoissa olisikin suoranainen kronologia nähtävissä. Ajan kulumisen suhteen Tiinat on vähän kuin Enid Blytonin Viisikot. Vuodet kuluvat ja vuodenajat vaihtuvat, mutta henkilöt ei juurikaan vanhene.

Tiina ei pelkää -kirjan on lukenut myös Jokke, joka on peilannut ajankuvaa nyky-yhteiskunnan oloihin.