pikka-normal.jpg

Annikki Kariniemi

Pikka

Otava, 1963

114 s.

Kansikuvitus: Maarit Larva


Annikki Kariniemen Pikka on kertomus 15-vuotiaasta lapintytöstä, joka elää isä-Joonaksen ja äiti Maareh'Aiilin ja sisarustensa kanssa Pohjoisen porolaitumilla. Kariniemen kerronta on mielenkiintoinen yhdistelmä arkea ja satua, Lapin lumoa ja nuoren tytön mietteitä aikuisuuden kynnyksellä.

Pikka käy kalassa,löytää jokiraakusta vaaleanpunaisen helmen,  seikkailee joensuistolla, löytää kultapussin aitan oksanreiästä ja ampuu karhun. Isä Joonas on sitä mieltä, että kun ei ole poikaa, niin täytyy tytön sitten oppia. Kylään tulevaa Oulaa isä Joonas kovasti haluaisi Pikkalle, mutta Pikkan perhe ei ole rikas, Oula sitä vastoin on. Oulan perheellä on oikein talo, Pikka asuu perheineen Kodassa. Kun Pikkalle lopulta selviää isänsä tuumailut hän ei voi kuin pyrskähdellä naurusta.

"Ja Pikka oli saanut nähdä hunnutetun morsiamen. Isoäiti oli vienyt kirkkoon, eikä matka suinkaan ollut ollut lyhyt, mutta isoäiti oli vienyt, kun oli kerrottu että metsänhoitajan tytär ja eräs maisteri vihitään. No, ne vihittiin. Huntu oli kauneinta - ja voi kauhea! sitten olivat antaneet suuta toisilleen, se oli ollut ällistyttävää ja kaikki ihmiset olivat olleet ihan hiljaa. Kaikkia oli niin hävettänyt, Pikka oli ajatellut silloin niin, joskaan ei ollut puhunut mitään - mutta mahtoiko niitä hävettää? Isoäiti ei ollut sanonut sanaakaan, kun Pikka oli siitä kysynyt. Ei kerrassaan mitään. Suu oli vain mennyt viivaksi --- --- ---- Illalla vain ennen ennen nukkumaanmenoa oli siunatessaan Pikkaa painanut suunsa Pikkan poskelle, ja isoäidin suu oli ollut lämmin ja kostea, ja Pikkan olisi tehnyt mieli yhtäkkiä itkeä. Hänelle ei ollut kukaan ennen niin tehnyt, ja se oli tuntunut suloiselta. Mutta sekin oli jotenkin hävettänyt - nanuu Jotenkin niin. Kun ei äiti ja isäkään - vaikka kerran oli kyllä nähnyt mitenkä isä oli pimeän hämärässä kodassa ottanut äitiä kaulasta ja sanonut että rähkis - tule nukkumaan.!

Rähkis ei ole ainoa saamenkielen sana, joka kirjassa esiintyy. Kerronta vilisee etelän immeiselle outoja sanoja, kuten: Puura, siljo, kiveliö, könkäät, jyrhämä, kuolpunat  puhumattakaan siitä, mitä on saaloaminen tai näskääminen ja taajoaminen? Tai millaista menoa se on se rukattaminen?  Kompsio on tuttu sana, se on eräänlainen kannettava kehto, sisnakat selitetään heti kohta, että ovat jalkineet ja kiisa saattaisi olla jonkinlainen arkku?

Lappi on kinnostava alue. MInua on aina kiehtoneet karujen seutujen kauneus. Lapissa on jotain samaa kuin intiaanikulttuurissa. Mikä minua kuitenkin hieman vieraannutti tästä kirjasta oli se, kun Pikka näkee vedenhaltijan ja kuolleen isoäitinsä Pihjalan juurella. Lapista kun puhutaan, puhutaan tietäjistä ja taioista. Taikuus on asia, johon suhtaudun suurella varauksella.  Sadut ja sadunomaisuus on asia erikseen, taikuus ja noituus erikseen, jälkimmäisten kanssa en halua olla missään tekemisissä. 


Näin ollen ajatukseni Pikkasta on hieman ristiriitainen. Pidin kerronnasta, joka oli omintakeista, pidin saamenkielen sanojen makustelusta, Lapin erikoista nimistä, kuten Matrus-Piera ja koirasta nimeltä Tsähkä. Ihmettelen tapaa pistää kuivunutta juustoa kahviin. Pikkassa yhdistyy saamelaisen kulttuurin luontousko ja kristinusko, Pikkan maailma on sadun ja toden rajalla, mutta se häivähdys salaperäisyyttä, siinä maistuu pieni vivahde Lapin vanhaa pakanallista aikaa, joka "jutii kylmänväristyksiä".

Kansi on kaunis.

----

Tällä mukana Oi maamme Suomi -kotimaanvalloituksessa: Lappi.