IMAGE0077-normal.jpg

 

Leena Härmä

Tuittupää

WSOY, 1945

191 +1 s.

****

Leena Härmä

Tuittupää ja salaperäinen Samu

WSOY, 1947

185 +1 s.

 

Kaikkien suomalaisten poikatyttöjen malliesimerkki on Leena Härmän Tuittupää eli Lahtelan Virpi. Maaseutukirkonkylän talollisen nuorimmainen, joka menee ja mesoaa poikien joukossa omanarvontuntoa uhkuen ja kyllä minä, jos pojatkin -mentaliteetilla. Tuittupää tuo eittämättä mieleen toisen suomalaisen poikatyttöklassikon Tiinan. Yhtäläisyyksistä huolimatta Tuittupäässä on paljon sellaista, mitä Tiinoissa ei ole. Tuittupää-kirjojen dydamiikka on maalaiskirkonkylän elämässä ja kylän lapsikatraan yhteisissä touhuissa, jos niitä paljolti katsotaankin Tuittupää-Virpin näkövinkkelistä. Ajankohta on myös hieman erilainen.

Tuittupäässä ei suoraan ilmene, mitä aikakautta eletään, pieniä vihjeitä kuitenkin tulee, kuten puhelinjohtojen vetäminen Lahtelaan ja äänielokuvan ilmaantuminen. Kirjat on ilmestyneet viime sotien jälkeen, mutta sodasta ei puhuta eikä siihen viitata. Yhteiskunnalliset olot kuvataan myös, erityisesti sarjan toisessa osassa, sellaisiksi, että ne väistämättä tuovat mieleen torpparit - talolliset -asetelman ja nimenomaan köyhien - rikkaiden välisen kuilun,  joten todennäköisin tapahtumien aika-akseli olisi jolloinkin 1930-luvulla, kun Tiina-kirjat taas kuvaavat ainakin alkujaan 50-lukulaista elämänmenoa, nuorentuen sitten sarjan edetessä ja  muuttuen enemmän ilmestymisajankohtaan sopivaksi miljöö- ja tunnelmakuvaukseksi.

Verrattaessa Tiina-kirjoihin yhtenevyyttä on myös molempien tyttöjen äideissä, jotka ovat kipakoita luonteita. Tuittupään äiti on kirkonkylässä arvostettu nainen, jolta kysytään neuvoja ja tämä on jotenkin kovettanut hänen luontonsa. Ei silti, etteikö hän rakastaisi perhettään ja välittäisi Tuittupäästään, hellyys ei vain pääse kovin helposti läpi "arvostuksen luomasta panssarista".

Tuittupään isä taas on sadunkertojien sukua, vaikka työmies onkin, aivan niinkuin Tiinan isäkin on kasvattajana pehmeämpi ja avarakatseisempi kuin äiti.

Siinä, missä Tiina ei oikein ole käsityöihminen Tuittupää tekee poikkeuksen. Hänkin ensin junnaa vastaan, kun äitinsä kasvatuksellisista syistä laittaa tyttönsä opettelemaan kirjontaa ja muita käsitöitä, mutta innostuukin aikaa myöten tullen näppäräksi käsistään pystyen paikkaamaan isän rikkimenneet sukatkin .

Tuittupää-sarjan aloittaa Tuittupää-kirja, jossa Virpi Lahtela on 6-vuotias touhuliina, kaksospuolisko, jonka velipuolisko oli kuollut syntymänsä jälkeen.

"Tyttö oli hintelä, hieman liian pieni ikäisekseen ja selässä heilahtelevat paksut, kullankeltaiset palmikot ikään kuin korostivat tätä pienuutta. Hoikat kädet ja jalat olivat vartaloon verrattuiona suhteettoman pitkät ja koko olento näytti niin heiveröiseltä, että vähänkin kovempi tuulenpuuska kykeni sen hajoittamaan. Kasvot olivat kapeat ja pienen, tiukasti suljetun suun ympärillä oli tarmokas piirre ja suurissa vihreänharmaissa silmissä paloi outo tuli; heikko ruumis kätki voimakkaan luonteen."

Virpin ohella tärkeitä henkilöitä ovat kylän muut lapset, erityisesti Ville, joka asuu köyhän yksinhuoltaja-äitinsä kanssa ja jota kutsutaan Resu-Villeksi, koska hänellä ei ole kunnon vaatteita sekä MÄkiskä, oikea  stereotypia entisajan kyläluudasta, jonka kahvihammasta kolottaa ja jonka kielenkannat ovat vähän liian löyhässä.

Koulukiusaaminen on ollut ja on nyky-yhteiskunnan pahenevaksi käynyt vitsaus. Kiusaamista tai kiusoittelua on ollut iät ja ajat ja kiusaaminen ilmenee myös Tuittupää-kirjoissa eikä vain lasten välisinä kähinöinä tai lapsijoukkojen  tappeluina. Kun "kiusaajaksi" ilmenee myös opettaja on Lahtelassa hyvät neuvot kalliita, sillä Virpi aloitti koulunkäynnin kevätlukukaudella täyttäessään 7-vuotta, sillä älykkäänä tyttönä hän oli oppinut jo lukemaan ja kirjoittamaan ilman kouluakin.

Sarjan toisessa osassa Tuittupää ja kylän lapsijoukko tekee  tuttavuutta salaperäisen Samun kanssa. Erityisesti Ville ihailee  rohkeana pitämäänsä poikaa. Tuittupää-Virpin ja Samun välille syntyy kuitenkin skisma, Samu tarttuu Virpiä palmikoista ja huutaa, että Ammuu, verraten näin Virpiä lehmään  (tapaus tuo nyt tätä kirjoittaessa mieleen, että kuvaushan on kuin suomalaistettu versio Montgomeryn Anna-kirjasta, jossa Gilbert tarrasi Annan punaiseen palmikkoon elämää suuremmilla seurauksilla).

Samu houkuttelee kylän pojat omenava rkaisiin, mutta tappelu  yli- ja alakyläläisten välillä avaa Villen silmät, Samu on pelkuri.

Jos kohta lettikohtaus toikin mieleen Montgomeryn Annan, tuo Samu mieleeni Louisa May Alcotin Danin. Dan on kaduilla kasvanut, elämän kolhima poika, Samu elänyt hökkelikylässä rakkaudettoman äitipuolen töytimänä, nälkäänäkevänä orjatyövoimana, jonka  lapsijoukon edessä rehvakas esiintyminen kätkee kaikkea muuta kuin ilkeän pojan.

Tarinan kannalta tärkeäksi hahmoksi osoittautuu tilanhoitaja Tarpola, johon Virpi ja Ville  ovat tutustuneet jo sarjan ensimmäisessä osassa. Tarpolasta puhuttaessa on mainittava kirjassa esiintyvä kämmi, joka olisi kustajantajan pitänyt huomata, sillä ensimmäisessä osassa Tarpolan etunimi on Reino, mutta toisessa osassa se muuttuukin Väinöksi. (Mielenkiinnolla odotankin, mikä se mahtaa olla seuraavissa osissa, sillä sarjasta on jäljellä vielä kolme osaa).

Tuittupää-kirjat ovat mukavia lukea, niissä sattuu ja tapahtuu, jos niitä pitää kohta lukea ajankohtasilmälaseilla ja ehdottomasti nämä kuuluvat nostalgialuokkaan. Pidän näistä paljon, sillä nämä henkivät kaiken nujakoinnin ja kiusoittelunkin keskellä puhtaita rehellisiä perusarvoja ja saavat miettimään rajanvetoa syyllisyyden ja viattomuuden välillä.

"Pitkän ajan kuluttua hän hiljaa kuiskasi: - Maailma näyttää nyt paljon kauniimmalta; niin kirkkaalta ja hyvältä eikä siinä ole mitään peloittavaa. Minusta tuntuu kuin olisin tullut paljon kevyemmäksi, voisin melkein lentää. Ida-täti, oletko sinä koskaan tuntenut sellaista?"

Kerronta on sujuvaa (tuota nimikämmiä lukuunottamatta) ja tunnelmissa ja tapahtumissa elää mukana.