Vera Henriksen
Hopeavasara
Alkuteoksen nimi: Solvhammeren
Suomentanut Aune Brotherus
Runot suomentanut Aale Tynni

WSOY 1962
325 s.
 
Katselen terveyskeskuksen seinällä olevaa taulua. Kuva on etova ja käännän katseeni roviolle vietävästä hevosesta.

Kuva taulusta tulee mieleeni lukiessani Vera Henriksenin viikinkiromaania Hopeavasara.  Kirjan päähenkilö on nuori Sigrid, jonka tämä veli Tore päättää naittaa rikkaalle Eggen Olvelle, koska tämän on aika mennä naimisiin.

"En ikinä olisi uskonut sinusta, Tore, että tahdot naittaa minut puolivanhalle talonpojalle jonnekin sisämaahan" Sigrid lausahtaa saatuaan suunsa auki.

"Tässä minä tarjoan sinulle parasta naimakauppaa Dovren ja -  - Bjarköyn välillä? ehdotti Sigrid kiusoitellen. Torelle alkaa sadella kysymyksiä:

"Minkä nköinen Olve oli? Miten vanha hän oli? Oliko hän rohkea? Oliko hän leskimies? Millaiselta Eggessä näytti? Tore painaa kädet korvilleen ja lupaa vasailla, kun on nukkunut humalansa pois.

Niin sitten käy, että rannikon tuttu Bjarköy vaihtuu sisämaan Eggeen eikä Sigridiä enää vaivaa Olven ikä. Hän saa muuta mietittävää, ei vähiten Olven jalkavaimosta, jonka tämä on tuonut jostain itäisiltä mailta viikinkiretkiltään ja anopistaan, joka halvaantuneenakin pitää talon avaimet tiukasti käsissään.

Vaikuttaa siltä,, että Sigrid olisi perin juurin joutunut onnettomiin olosuhteisiin, vaan kuinka käykään. Synnytettyään esikoisensa Sigrid ja Olve selvittävät vähin erin välinsä, anopin halvaantuneisuuden todellinen luonne paljastuu Sigridille ja hän saa talon avaimet emännyyden merkiksi, jalkavaimo karkaa kaukomaille kun kuulee, että hänet naitetaan jollekin leskimiehelle.

Elämä kulkee kulkuaan ja Sigrid saa lisää lapsia.

Kaiken arkisen elämänmenon rinnalla viikinkien veri kuohuu kiihkeänä. Kuka palaa valloitusretkiltään, kuka lähtee taisteluihin.

Veran Henriksenin romaani sijoittuu Norjaan, hieman sivutaan Islantia ja Ruotsia (Sveanmaata) ja käväistäänpä pikapikaa Englannissakin.

Pidin kirjasta sen arkisen kuvauksen ja elämänmenon suhteen, mutta kuvaukset uhritoimituksista, niin vähäeleisesti kerrottuja kuin olivatkin  tuntuivat etovilta, aivan kuin terveyskeskukseni seinällä oleva taulu.  Kirja oli kuitenkin kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen, yhtä aikaa kaunis ja rujo.
 
"Sinä kuljeksit aivan kuin vanha matkasairauden vaivaama viikinki, hän virkkoi. - Bjarköytäkö sinä ajattelet? Hän puhui hiljaa, jottei herättäisi pienokaista. - Niin, Sigrid vastasi. Mutta hänestä ei ollut hauskaa, että Olve oli huomannut sen. - Et saa antaa sellaisen asian kalvaa meitläsi puhumatta siitä minulle - .  -Pelkäsin haavoittavani sinua sillä, että kaipaan takaisin. - Miksi se minua haavoittaisi? Etkö luule, että minäkin joskus kaipaan etelän maihin ja muihin paikkoihin, jossa olen ollut. Niin on aina, Sigrid. Täällä Trondheimenissä sinä kaipaat Bjarköyhin, mutta jos olisit siellä, kaipaisit tänne. Sinun tulisi iloita tästä, olisit paljon köyhemi, jollei sinulla olisi mitään kaivattavaa. Mutta ihmisen on selvitettävä itselleen, minne hän perimmältään kuuluu, ei ole mahdollista juurtua muuta kuin yhteen paikkaan."

Mielikuva viikingeistä rohkeina ja pelottomina mertenkulkijoina, jotka tarttuivat hanakasti miekkaan on kirjassa kyllä vahvasti läsnä, toisaalta ei. Esimerkiksi Olve on kokenut elämässään varmasti yhtä ja toista, silti hänen sisimmässään on jotain antiviikinkimäistä. Ehkä osansa on niillä muutoksen tuulilla, jotka pohjoisen karuilla kallioilla puhaltelevat, vanha viikinkiusko on vaihtumassa kristinuskoon.

Hopeavasara on ensimmäinen osa kaksiosaista teosta, jonka jälkimmäisen osan, Ennusmerkki olen lukenut aiemmin.

---

Tällä mukana Ikkunat auki Eurooppaan -kirjallisuushaasteeseen.