perinnon.jpg

L.M. Montgomery

Perinnönjakajat

Minerva, 2012

Alkuperäisteos: A Tangled Web

Suomentanut: Sisko Ylimartimo

361 s.

 

Täytyy sanoa, että niin paljon kuin olen tähän asti Montgomeryn tarinoista pitänyt, niin tämä kirja aiheutti  niin sanotusti aikamoisen "rypyn rakkauteen". Toisaalta tarinassa on hyvin paljon montgomerymaista kerrontaa, sellaista hyväntahtoista kauneudenkaipuuta ja elämännälkää, toisaalta tämä teos on tyystin erilainen kuin mikään toinen lukemani Montgomeryn teos. Toisaalta jotkut kirjanhahmot toivat mielleyhtymiä muihin teoksiin, kuten Gayn ja Nanin suhde verrattuna Sinisen Linnan Valencyn kohteluun, toisaalta ... niin toisaalta tämä oli niin erilaista Montgomeryä että en tiedä, miten kirjaa kohtelisin ja mihin piiloon sen työntäisin?

Perinnönjakajat kertoo kahdesta klaanista, jotka ovat sukua keskenään, Darkeista ja Penhalloweista, joita johtanut vanha matriarkka on kuolemassa ja päättää viime sanoikseen saattaa suvun tietoon, kenelle hän antaa vanhan sukukalleuden - meriltä tuodun kannun ja ei kuitenkaan anna suoraan tietoa, vaan jättää sukulaiset odotuttamaan tietoa vielä vuoden päähän.

Kirja vilisee Darkeja ja Penhalloweja niin että silmissä vilistää. On ihan turha alkaa miettiä sukulaisuussuhteita ja niin päin pois, sillä kuten suomentaja on viitekehystekstissään sanonut, on kirjailija itsekin laittanut henkilögalleriassaan överiksi. Jos siis haluaa päästä juonessa eteenpäin, on vain annettava henkilöiden tulla ja mennä sen enempää heitä pohtimatta.

Kirjailija on taustatietojen mukaan tahtonut kirjoittaa humoristisen kirjan. Toki kirjassa on huumoriakin, mitä nyt kukin sillä tarkoittaa ja ymmärtää. Itselleni kuitenkin tulee mieleen, että kirjailija on tässä teoksessa aika kyyninen, niin paljon ivaa ja piikittelyä tässä teoksessa on ja ivallisuus ei ole sama kuin huumori. Mikä minua eniten häiritsee on se henki, joka välillä pilkistää riveissä ja lauseissa. Minusta henkimaailman asioilla ei pidä leikkiä ja erinäiset sadattelut, vaikka ne kuvaisivatkin ihmisen luonnetta saavat minut hyppäämään taaksepäin ja karvat oikenemaan puhumattakaan muutamista muista pienistä yksityiskohdista.

Toisaalta tarinassa on toinen puoli tämän ivallisuuden vastapainona ja siksi olenkin epävarma, mihin kategoriaan tämän kirjan pistäisin - säilytettäviin vai pois heitettäviin? Kirjat, niin elottomia kuin ovatkin, ovat elävästi kerrottuina kuitenkin "hengen omaavia" ja minkä hengen lapsia teos on, merkitsee minulle aika paljon.

Vaikka kirjassa punaisena lankana on perinnönjako ja vanhan kannun kohtalo, niin on tuo juoni kuitenkin vain yksi juonne ajan ja kohtaloiden käänteissä. Perinnönjaon ohella tarinassa seurataan muutamia elämänkohtaloita, joiden vuoksi en pidä tätä kirjaa täysin tuhoontuomittuna ja minkä vuoksi olen kahden vaiheilla lopullisen tuomion suhteen.

Jos jätetään sikseen ne monet Darkit ja Penhallowit jotka kirjailija kiikuttaa näyttämölle vain mainitakseen on hänellä muutamia henkilöhahmoja, joiden suhteen kirjailijan parempi minä  nousee kaiken kyynisyyden yläpuolelle ja suo lukijalle mahdollisuuden samaistumiseen. Itselläni teoksen henkilöistä vaikuttavimmaksi nousi ainakin pienen Brian Darkin kohtalo.

Huumorista puhuen, täytyy mainita, kun iltasella luin tätä kirjaa vuoteessani ja saavuin kohtaan, jossa kerrottiin, kuinka Penny Dark kutsui kananmunia kananmarjoiksi niin kyllä minä nauraa hykersin yksinäni.

Kohta, jossa mainittiin, että vasenkätistä ei hyväksytty sotapalvelukseen pisti miettimään, oliko tämä vain kirjailijan näkemys, vai onko näin todella ollut?

Luonnonkuvaus vailla vertaa:

"---Kun talven valkeus oli mennyt ja jättänyt jäljelle  vain maailman paljaat luut."

Ei Montgomeryä ilman kissoja:

"Kissa tietää aina oman mielensä."