Mustalaisten käsissä -teoksessa esiintyy kaikki ikivanhat kliseet ja stereotypiat mustalaisista lasten vararastajina ja kelmeinä huijaireina, ketkuina kavereina ja huijareina, mikä hieman häiritsee. Ohitettakoon tämä kuitenkin ajalle tyypillisenä näkemyksenä ja pistettäköön tietämättömyyden piikkiin, sillä kokonaisuutena Mustalaisten käsissä on mitä tyypillisin seikkailukertomus.

Mustalaisten käsissä kertoo tarinan Gimmistä, nuoresta pojasta, joka kulkee vanhempiensa matkassa pitkin poikin Ruotsin-maata, tai niin hän ainakin luulee, että Mustalais-Hannu on hänen isänsä ja nainen tämän matkassa hänen äitinsä.

Eräänä päivänä Gimmi ja mustalaispariskunta saapuvat rikkaan kartanon maille, jossa vietetään kartanon pikkutytön 3-vuotissynttäreitä. Mustalais-Hannu puolisoineen supattelevat ja kuiskivat ja lähettävät Gimmin koirineen edeltä päin sanoen, että he tapaisivat sitten tuonnempana.

"Ruokaa voit ottaa mistä saat."  Evästää mustalaisäiti poikaa ja nauraa piipunnysäänsä poltellen. "- Potkaise jälkeemme niin ehkä saamme onnen kiini. Sinullekin pirahtaa pikkuisen, jos onnistumme. "

Hammasta purren Gimmi sinkoaa kiven etääntyvien vaunujen jälkeen, jossa Vanhemmat ajavat pois. "Oli raskasta olla pieni, mutta tulisipa hän kerran täyskasvuiseksi, niin..."

Gimmi ja Murre ovat yksin, omillaan, ja hän käyttää niitä keinoja, mitä on oppinut. Saapuessaan erääseen kauppaan, hän pelkää jääneensä kiinni varkaudesta, kun kuuleekin, että kartanon pikku Rose-Marie on hukkunut.
 

"Pikku Rose-Marie on hukkunut! Pikku Rose-Marie on hukkunut, riemuitsi Gimmi. Meidän ei tarvitse erota, sinun ja minun, Murre! Ajattele, mikä onni! Gimmi ei koskaan ollut kuullut puhuttavan pikku Rose-Mariesta, hänestä nimi oli kaunis, ja se että pikku Rose-Marie oli hukkunut, oli hänen mielestään kuin pelastus, sillä miten Murren oli käynyt, jos Gimmi olisi teljetty suureen, pimeään vankilaan."

Gimmi ei niinkään ole paha poika, vaikka siltä saattaa kuulostaa hänen näin iloitessaan traagisesta tapahtumasta. Oikeastaan hän on hyvinkin hyväsydäminen, hän on vain opittujen tapojen orja ja olosuhteiden vanki. Gimmi on opetettu "tiensä suuntaan" ja kovakourainen, säälimätön kohtelu tuo oman värinsä Gimmin elämään.

Gimmin mielessä kuitenkin kangastaa hämärä uni, jonka mustalaisäiti on selittänyt olleen kuumehoureissa nähtyä. Kun Mustalais-Hannu ja niin sanottu "äiti" laittavat Gimmin kävelemään sitä vastoin, että hän saisi matkata heidän seurassaan vanhoissa vaunuissa Gimmi alkaa pohtia.
 

"Näyttää hauskalta, kun tuolla lyödään terävällä viikatteella, joka välkkyy auringonpaisteessa, ja kun tytöt haravoivat. Ajatella, että saisi oikein tehdä työtä voimainsa takaa ja sitten mennä kotiin ja saada oikeata ruokaa määräaikaan ja tietää, että joka päivä saa panna maata omaan vuoteeseen, vapaana nälästä. Ja, jatkoi Gimmi, ehkä he saavat muutta paitaa joka kuukausi ehkä useammin, ja ehkä heillä on eri puku pyhäisin ja eri arkipäivisin. Hetkisen hiljaa mietittyään hän taas jatkoi: - Murre, etkä luule, että me sentään voisimme yrittää piilottautua tänne metsään ja paeta kauas?"

 

Ja sitten koittaa hetki, kun koko mustalaisseurue saapuu pohjoiseen. Seurueeseen kuuluu nyt myös pieni tummakiharainen tyttönen, jota kovasti yritetään opettaa  tanssimaan markkinaväen huvittamiseksi ja pennosten saamiseksi. Tyttö, jota aletaan kutsua Pikkuliksi ei kuitenkaan opi, ei sitten millään ja saa siitä sapiskaa. Gimmiä alkaa säälittää tämä "suosta löydetty, rääsyihin kääritty" tyttönen, hän tekee tytön räsynukelle samanlaisen puvun ja näyttää, kuinka nukke tanssii ja tuota pikaa Pikkulikin oppii tanssimaan.

Markkinoilla tapahtuu kuitenkin jotain, mikä saa Gimmin tekemään päätöksen, hän ottaa tytön syliinsä ja karkaa veneellä koira matkassaan.

Alkaa pitkä ja vaiherikas karkumatka, ensin Lappalaisten maille ja sitten junalla takaisin Etelä-Ruotsiin.

Mustalaisten käsissä on loppujen lopuksi hyvin mielenkiintoinen teos. Siinä on monia pieniä yksityiskohtia,ja viittauksia, niin sanottuja tiedonmuruja.

Lapsenryöstöteema tuo mieleeni Margaret Batchelorin kirjan Morvennan suojatti, mikä on ilmestynyt ainakin WSOY:n nuorten toivekirjastossa. Myös Selma Lagerlöffin Peukaloinen tulee mieleen, kun lukee, kuinka Gimmi lukee Ruotsin karttaa ja käy maakunnat läpi etelästä pohjoiseen.

Oikeastaan Mustalaisten käsissä -kirjan sankari ja päähenkilö on musta villakoira Murre, Gimmin matkatoveri, jota hän puolustaa henkeen ja vereen.

"Minä kyllä näytän teille, senkin vaaksiaiset, tupakarhut, toukat! En pelkää teitä lapamatoja." 

Gimmin kiukkuiset sanat koirankiusaajilel tuovat mieleen Hergen sarjakuvahahmon, Tinteistä tutun kapteeni Haddockin sadatuksineen. Lieneeköhän kuitenkaan Tintti vielä ollut ilmestynyt tämän kirjan ilmestymisen aikoihin. Marie Curie puolisoineen oli kuitenkin saanut Nobelin fysiikanpalkinnon radium-tutkimuksillaan.  1900-luvun alkupuolella radiumia pidettiin jonkinlaisena "ihmerohtona" ja tämä erheellinen näkemys tuleekin Mustalaisten käsissä -kirjassa esille Noita-Lotan näkemyksenä parantavasta hiekasta. "Ei hiekalla ole mitään voimaa, mutta he eivät ole ajatelleet, että syvällä täällä alla on jotakin... olet ai kuullut radiumista?"

Parasta kirjan antia on luonnonkuvaukset, tapain ja maantieteellisten eroavaisuuksien kuvaukset.

"Huomasi selvästi, että oli tultu pitkälle Pohjois-Ruotsiin. Kuuset muistuttivat jättiläiskokoisia sokerikekoja, ja koivut alkoivat pienentyä. Peruna ei menestynyt, ei ruis eikä vehnä liioin, mutta ohra kukoisti ja sen jauhoista eukot leipoivat hyvää, valkoista leipää, joka ei ollut paksumpaa kuin paperiarkki."

Nam! Oletteko koskaan maistaneet ohutta leipää?  Se on niin suussasulavan hyvää ja maukasta, että vallan. Kuinka saikaan Fitinghoffin kuvaus tästä herkkupalasta veden kielelle.

Kuten jo alussa kerroin, kirja ei kuitenkaan ole niinkään lasten kirja. Paikka paikoin kirja saa väristyksiä aikaan, kuten kohtaus, jossa Gimmy tappaa Jumbon, vanhan väsyneen hevosparan.

Gimmy säälii vanhaa hevosluuskaa, matkatoveriaan ja pelastaaksen tämän loppuunkulutetun hevosystävänsä enemmiltä julmuuksistä iskee tätä vasaralla päähän ja upottaa puukkonsa sen silmien väliin.

Kirjan luki joutuisasti, teksti oli sujuvaa eikä iästään huolimatta liian vanhahtavaa, joskin tietämys muun muassa radiumin vaarallisuudesta on lisääntynyt. Noitalottiin uskovia taikauskoisia kyllä riittää nykypäivinäkin. Kirjan miljoo on kyllä muuttunut, sitä ei voi kieltää, tietääköhän kukaan enää nykyään, mikä on ero haasialla ja rukolla? Itsekin, niin  maaseudun lapsi kuin olenkin,  täytyi tutkia asiaa. Meillä ei kyllä käytetty kumpaakaan, meillä laitettiin heinät seipäille.

Mustalaisten käsissä oli ihan mielenkiintoinen lukukokemus, ei ihan täysi kymppi, mutta ei kovin turhauttavakaan. Tosin loppuratkaisu jätti mietteliääksi. Gimmin ja Murren salaisuus tosin selvisi, mutta pieni Rose-Marie jätti mielen pohjalle hieman haikean sävyn, saivatko vanhemmat ikinä selville, että Rose-Marie ei hukkunutkaan, vaan eli jossain Smoolannissa. Loppuratkaisua voisi verrata Ivan Southallin Pakkolasku pimeään -kirjaan. Molemmissa loppu jää avoimeksi.


-----
Otan tällä postauksella osaa Ikkunat auki Eurooppaan -kirjallisuushaasteeseen.