viisikkoretkella-normal.jpg

Enid Blyton

Viisikko retkellä

Tammi, 1968

Alkuteos: Five on hike together

suomentanut Lea Karvonen

156 s.

"Ja silloin, kun he seisoivat siinä eivätkä kuulleet muuta kuin sateen ropinaa, tuli heidän korviinsa aivan yllättävä ääni. Se oli niin odottamaton että he painautuivat kauhuissaan toisiaan vasten. Se oli hyvin omituinen ääni näin keskellä erämaata. Kelloja! Villit, kumisevat kellonlyönnit kaikuivat kimeästi ja lakkaamatta pimeydessä. Anne painautui tiiviisti Dickiä vasten.

- Mitä kelloja ne ovat? Missä täällä on kelloja? Mitä varten ne soivat? hän kuiskasi."

Neljä lasta ja koira - Viisikkohan se siinä jälleen on yhdessä, tällä kertaa jalkapatikassa retkeilemässä syksyisellä kanervanummella. Matkaan on vain tullut mutka. Tim on loukannut itsensä möyriessään kaniininkoloissa ja Pauli on siitä huolissaan. Hän lähtee yhdessä Leon kanssa tapaamaan jotain kyläläistä, joka tosin ei ole eläinlääkäri, mutta ymmärtää eläinten päälle. Annen ja Dickin määrä mennä edeltä Sinisen Lätäkön taloon, johon Leo on suunnitellyt yöpymisen. Vaan kuinka käykään. Pimeässä, sateisessa maastossa  Anne ja Dick eksyvät. Kumisevien kellonlyöntien saattelemana he saapuvat rähjääntyneelle mökille, jossa he tapaavat kuuron vanhuksen, joka kauhuissaan työntää Annen ullakkohuoneeseen ja Dick saa etsiä yöpymispaikan mistä löytää. Hän löytääkin se vajasta, olkien seasta ja kokee melkoisen ällistyksen, kun ikkunasta kurkistaa suuri pallomainen pää, joka kuiskaa:

- Kaksi puuta, synkkä vesi, Nenäkäs Jane ja Maggie tietää sen myös. Kaiken päättteeksi hän heittää ikkunasta Dickille pienen likaisen paperilapun.

Aamun koittaessa lapset kohtaavat vielä vanhuksen pojan - Hullttio-Dickin, ja lapset saavat äkkilähdön paikasta kohdatakseen Paulin ja Leon kylätiellä. Siinäpä sitä sitten ollaan, matkalla kohden seikkailua - sen jälkeen, kun kylän epäystävällinen konstaapeli on nauranut lasten kertomukselle öisistä tapahtumista.

Viisikko retkellä on kirja, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Sain sen joululahjaksi äidiltäni ja muistan kuinka pelkäsin, kun iltasella sitä luin. Kellot kumisivat, oli pimeää, synkkä nummi ympärillä. Vankilan jylhät muurit ja vankikarkurit. Tunne oli jotain järisyttävää.

Viisikko retkellä on Viisikko-sarjan huippua. Sen kerronta on tiheätunnelmaista ja kuvailevampaa kuin aiemmat tarinat. Englannin kanervanummet, villiponit ja kesytön luonto, synkeä, palanut kartanorakennus avautuvat silmien eteen henkeäsalpaavina.

Mikä hitusen vie uskottavuutta on virhe loogisuudessa. Anne ja Pauli käyvät samaa koulua, heillä on kuukausiloma, pojilla on vain sattumalta ylimääristä lomaa samaan aikaan, oliko loma syyskuussa vai lokakuussa? Siinäpä kysymys. Ensin puhutaan "nythän on vasta syyskuu", sitten "lokakuun aurinko loisti lämpimästi" ja kohta taas mainitaan, että "enpä haluaisi viettää yötä ulkona syyskuussa". Pikkasen voisi olla johdonmukaisempi. Vaan, mitäpä pienistä. Viisikko retkellä on kelpo pieni seikkailu, joka pystyi värisyttämään selkäpiitä vielä näin aikuisenakin unta odotellessa -lukukokemuksena. Tarinassa on niin huumoria kuin jännitystä, leppoisaa yhdessäoloa kuin vaaran tuntua. Myös kansikuva tukee hyvin tarinaa.

Tytöt versus pojat:

- Sinä saat olla niin poikamainen kuin haluat, mutta tyttö sinä olet joka tapauksessa. Ja tytöistä on pidettävä huolta, halusivatpa he  tai eivät. (- Leo Paulille)