viimeinenajo-normal.jpg

Zane Grey

Viimeinen ajo

WSOY, 1958

289 s.

Ei kaikki kultaa, on vanha sananlasku ja ihan osuva, kun mietin tämän kirjan antia. Kiinnostuin tästä kirjasta ensisijaisesti lännenaiheen ja upean kannen vuoksi. Mutta mutta, mitään muuta upeaa tässä kirjassa ei sitten juurikaan ollut.

Henkilöt:

Eversti Zane

Betty Zane, edellisen sisko

Metsien mies Jonathan Zane, edellisten veli

Metsien mies Wetzel, Jonathanin hyvä ystävä, lempinimi "Kuoleman tuuli"

Hra Sheppard

Helene Sheppard, edellisen tytär,

Bing Legget, rosvopäällikkö

Mezar,

Hra Brandt, hevosvaras ja luopio

Shawnee-intiaaneja ym. linnakkeen asukkaita ja kulkijoita.

MIljöö:

Pohjois-Amerikan rajaseutu, Länsi-Virginia, Fort Henryn linnake

Tapahtumat:

Nuori, kaunis nainen, Helene saapuu isänsä kanssa Fort Henryyn. Hän on kuullut paljon rajaseudun elämästä ja ihailee Betty Zanea, joka on pelastanut linnakkeen urhoollisella teolla juoksemalla piiritetystä linnakkeesta noutamaan ruutia (Zane Greyltä on ilmestynyt myös kirja Betty Zane). Helene ihastuu metsien mieheen Jonathaniin, joka on kuitenkin aika kylmäkiskoinen Heleneä kohtaan, sillä hän

"ei näytä edes käsittävänkään, että naiset ovat olemassa viehättääkseen, miellyttääkseen, tullakseen rakastetuiksi ja joutuakseen naimisiin."

kunnes Betty ja eversti ryhtyvät naimakauppoja hieroskelemaan.

Heleneen on iskenyt silmänsä myös Hra Brandt, jonka roiston luonne on lukijalle selviö alusta asti, mutta missä määrin, se selviää vasta tarinan edetessä.

Jonathanin pitäisi selvitellä seudulla tapahtuneita hevosvarkauksia. Wetzel puolestaan jahtaa initaaneja kädet punaisina verestä, minkä vuoksi hän on "vailla oikeutta rakkauteen".

Yhteenveto:

Juuri tämä intiaanien lahtaaminen on se syy, miksi minä en tästä kirjasta pidä. Tosin intiaaniilla ja intiaanilla tuntuu olevan eroa, sillä eversti Zanella on vielä toinenkin veli, Isak, joka on naimisissa intiaaninaisen kanssa (Huron), tähän henkilöön vain viitataan ohimennen. Shawneet sen sijaan kuvataan järjestään vihollisiksi, olivat he sitten rohkeita tai pelokkaita, viisaita tai taikauskoisia. Todellakin, tämä kirja on kerrottu valkoisten valloittajien näkökulmasta.

Helene ei katso suopein silmin hra Brandtin ihailua, mistä tämä suivaantuu ja suunnittelee Helenen ryöstön.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja ei siis ollut romantiikastaan ja lännen aiheestaan huolimatta ihan sellainen, kuin olisin kannen perusteella toivonut ja lukukokemus on hieman ristiriitainen. Lisäksi minua hämmentää jotkin kirjassa mainitut henkilöhahmot. Nimet vaikuttavat tutuilta ja on kuin ne olisi mainittu jossain muussa lännentarinassa, toisen kirjoittajan kertomassa, mistä herää kysymys, missä määrin kirjassa on todellisuutta, missä määrin puhdasta mielikuvitusta? Myös kirjan päähenkilöiden nimen yhtäläisyys kirjoittajan nimeen herättää kysymyksiä todellisuusperäisyydestä.

Romantiikan huipentuma:

Minun metsämieheni! Sankarini! Armaani!