sisar-normal.jpg

Elisabet Aho

Sisar

Otava, 2011

383 s.


Kiinnostus Sisareen heräsi jostain lehdestä, kun näin vuosia sitten mainoksen kirjasta. Leikkasin jopa kuvan talteen. Nyt, vuosien jälkeen, kun näin kirjan kirjastossa palautettujen hyllyssä tuli tilaisuus tarttua kirjaan.

Sisar kertoo elämästä vuosien 1917-1919 ajan Helsingissä. Aikakausi on jättänyt syvän jäljen suomalaisiin kansanriveihin. Itseäni ajankuva ja nimenomaan Helsinki noina aikoina kiinnostaa , koska harrastan sukututkimusta. Mietin monesti, missä olivat isäni serkusperhe, nuorin kymmenvuotias, tuolloin? Asuivatko he yhä Helsingin Kalliossa,  vai olivatko lähteneet taisteluja pakoon?

No, tähän ei Sisar antanut vastausta, tarjosi kuitenkin mielenkiintoisen lukukokemuksen.

Sisar jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa kertoo siitä, kuinka Helsingin diagonissa-laitokselle tuodaan pahoin palanut nainen, joka ei muista paljoakaan. Nainen, Edith alkaa pikkuhiljaa toipua ja jää laitokselle sisaroppilaaksi. Sitten aletaan rakentaa uutta tietä ja tietyömaalla tapahtuu räjähdys Edithin ollessa aivan lähellä.

Toisessa osassa palataan ajassa taaksepäin. Edith asuu yhdessä Selman kanssa ja käy työssä Helsingin puhelinlaitoksella. Ystävykset ovat hyvin erilaiset luonteiltaan. Edithiä kantaa usko, Selma taas on kokenut kovia ja hän on punaistakin punaisempi, kovasisuinen naisasianainen.

Kolmannessa osassa edelliset katkelmat yhdistyvät ja langat solmitaan yhteen.

Sisar oli mielenkiintoinen kirja. HIeman minä kuitenkin kritisoin loppua. Sitä venytettiin ja vatkutettiin ehkä hieman turhan pitkälti. Viimeinen luku oli niin erilainen tyylillisesti kuin muu teos. Muuten kerronta oli jouhevaa, nopealukuista ja imaisi mukaansa.

Sisar pohjautuu käyntiin Helsingin diagonissa-laitoksen museossa. Kirjan henkilöistä kaksi on todellisia, muut päähenkilöt mielikuvitusta. Kirjan historiallisia yksityiskohtia ja taistelujen kulun aitoudesta en pysty sanomaan, en tiedä niistä tarpeeksi, yhden yksityiskohtavirheen kuitenkin bongasin.

"Porvoon avara ja mahtava Tuomiokirkko, urut soivat kovaa, pauhu nousi korkeista holvikaarista, kantautui kuorista alttarille, he veisasivat, veisasivat kaikki yhteen ääneen, kaikki penkkirivit, tätä samaa, katkeamatonta virttä, hyvyyden ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt..."

Ymmärrän, että kirjailija on juuri tuolla virrellä halunnut kuvata jotain oleellista, tosiasia kuitenkin on, että virttä hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan, ei voitu laulaa sisällissodan aikoihin,ei ainakaan noilla sanoilla, koska sen kirjoitti vasta toisen maailmansodan aikana, vuonna 1944  Dietrich Bonhoeffer ja suomensi sukupolven myöhemmin Anna-Maija Raittila. No, sanoja ei siis ollut sisällissodan aikana, mutta sävel on illmeisesti ollut,

Kirjan kansi on  kaunis. Ehkä kirjan sanomaan liiankin korumainen. Toisaalta mustavalkoinen kuva lähes sadanvuoden takaisesta Helsingistä tuonee tyyliin sopivaa lisäsävyä.

----------

Tällä mukana Oi maamme -haasteessa: Uusimaa, Helsinki

----------

Sisaren on lukeneet myös Kirsi, Amma, Jaana, jota kirja hieman vaivaannutti nimisekoilujen takia, joita en itse huomannutkaan.