Agatha Christie
Eipä aikaakaan niin voi kauhistus
WSOY,  1975

Alkuperäinen teos: By the Pricking of My Thumbs
Suomentanut Anna-Liisa Laine

269 s.


"On vaikea sanoa mistä Aurinkoharju oli saanut nimensä. Näkyvissä ei ollut mitään harjun tapaista. Alue oli tasaista maata mikä sopi erikoisesti talon iäkkäille asukeille. Sitä ympäröi laaja joskin melko mitäänsanomaton puutarha. Itse talo oli aika suuri kuningatar Viktorian aikainen herraskartano joka oli pidetty hyvässä kunnossa. Puutarhassa kasvoi muutamia mukavasti varjostavia puita, villiviini kiipesi pitkin talon seinää ja kaksi araukaariaa antoi näkymälle eksoottisen sävyn. Sopiviin paikkoihin oli sjoitettu lukuisia penkkejä päivän paistattelemista varten, lisäksi siellä oli muutamia puutarhatuoleja ja katettu vilpola, jossa vanhat rouvat voivat istua suojassa itätuulilta."

Idyllinen rauhaisa vanhainkoti on Agatha Christien Eipä aikaakaan niin voi kauhistus -teoksen miljöistä ensimmäinen.  Sieltä saa alkunsa tarina, jonka päähenkilöinä on omat suosikkini Christien salapoliiseista - Tommy ja Tuppence. Kaikki saa alkunsa, kun Tommy päättää vierailla Aurinkoharjussa Ada-tätiään tapaamassa.

Ada-täti ei voi sietää Tuppencea ja häätää tämän pian pois huoneestaan.  Miestään odootellessa Tuppence istuu olohuoneessa jossa eräs vanhainkodin asukkaista, rouva Lancaster myös istuu ja saa kuulla tältä hätkähdyttävät sanat: oliko se teidän lapsenne?

Sanat jäävät kaikumaan Tuppencen mielessä ja hänen aivonsa alkavat raksuttaa. Mitä kummaa rouva Lancaster tarkoitti?
Sitten Ada-täti kuolee ja jättää jälkeensä rouva Lancasterilta saadun taulun, joka esittää kanavan varrrella olevaa taloa. Tuppence alkaa etsiä rouva Lancarteria kysyäkseen, tahtooko hän kenties taulun  takaisin, mutta vanhaa rouvaa ei löydykään mistään. Oliko tämä ehkä vaarassa? 

Lisäksi Tuppence on varma, että hän on nähnyt taulun esittämän talon jossakin. Kun Tommy lähtee huippusalaiseen konferenssiin lähtee Tuppence etsimään Kanavan varrella olevaa taloa.

Saavutaan kirjan toiseen miljööseen, pieneen rauhalliseen englantilaiskylään ja sen kanavan varrella olevaan taloon, joka on omituisesti jaettu kahtia. Toinen puoli on tyhjänä ja toisella puolella asuu rouva Perry - ystävällinen noita, niin kuin Tuppence hänet nimittää ja hieman outo ja pelottava herra Perry, joka touhuaa puutarhassa punavalkoisten ruusujensa keskellä.

Christie kirjoittaa sujuvasti. Hän yhdistää näennäisesti irrallisia asioita yhteen tavalla, joka hämmentää lukijaa - mitä tuokin nyt tähän asiaan kuuluu, kunnes palaset loksahtavat yhteen.

Eipä aikaakaan niin voi kauhistus on julkaistu 1968. Tarina on kuitenkin ajaton ja sen vanhusteema hyvinkin ajankohtainen. Christen tarinoissa, vaikka ne ovatkin dekkareita ja täyttä fiktiota, on hyvin paljon aistittavissa yhteiskunnallisia aspekteja. Christien tarkkanäköisyyttä ei voi olla hämmästelemättä.

Olen lukenut tämän tarinan aikaisemminkin, mutta täytyy sanoa, että en yhtään muistanut, miten tämä päättyi. Eipä aikaakaan niin voi kauhistus on letkeää luettavaa aina loppumetreille saakka, silloin ainakin minun selkänahkaa alkoi jo  pahasti kihelmöidä ja kylmät väristykset puistattaa  sisikuntaa.

Onneksi kaikki kuitenkin päättyy hyvin ja Bererfordien kotimatka saattaa alkaa.

j.k. Täytyy vielä mainita yksi seikka, mihin kiinnitin huomiota. Aurinkoharjun vanhainkodissa tuntui olevan vain iäkkäitä rouvasihmisiä, missä vanhat miehet ovat?

----
Otan tällä osaa kiinteistöhaasteeseen.