Forrest Carter:
Pikku Puun kasvatus
WSOY 1998
240 sivua

Pikku Puu on 5-vuotias orpo intiaanipoika. Hän muuttaa asumaan ukin ja mummin luo. Mummi on täysiverinen cherokee, ukki puoliverinen. Eletään lama-ajan Yhdysvalloissa. Elämä vuoriseudulla ei ole helppoa ja toimeentulo on otettava sieltä, mistä saa: ukin tapauksessa se on viskinkeitto.

Sanotaan, että ei kaikki kultaa, mikä kiiltää. Niin tässäkin tapauksessa. Lukukokemus oli osin pettymys. Ensinnäkään kyseessä ei ollut muistelmateos, niin kuin jostain syystä olin kirjaa ostaessani luullut. Puhdasta fiktiivistä kaunokirjallisuutta. No, siinä ei sinänsä ole mitään pahaa. Kaunokirjallisuutta lukee kyllä mielikseen, kun tarina on hyvä, mutta tämä tarina - no, ei ollut niin hyvä, kuin olin luullut. Kirja oli täynnä stereotypioita, jotka sai minut vain kiusaantuneeksi, ja niskakarvani pörhölleen vaikka kirja olikin huumorilla kirjoitettu.

Kuitenkin kaikitenkin ei kirja aivan lukukelvoton ollut, sillä onhan siinä runollisuutta ja kauneutta, kuten esim. runossa siitä, kuinka luonto tervehtii Pikku Puun tuloa vuorille.

Hupsu pieni Lay-nah/tanssii hilpeänä solisten vuorten yli:/'kuulkaa, kuulkaa mitä minulla on laulettavaa:/me olemme saaneet pikku veljen, Pikku Puu on meidän veljemme ja hän on täällä.'


Mistä kirjassa myös pidin, oli kuvaus Cherokeiden kyynelten tiestä. Kuinka totuudenmukainen se on, onkin sitten  toinen juttu, mutta kauniisti ja kunnioittavasti se oli kerrottu kaikessa karuudessaan. Kirjassa oli myös erinäisiä mielenkiintoisia kuvauksia luontoon liittyen, jotka saivat mietteliäiksi, esim. Voiko maitohorsmaa todella syödä raakana?

Luontokuvaukset, yhtenäisyyden ja ystävyyden kuvaukset ovatkin kirjan parasta antia. Ne ovat se suola, minkä takia kirja ei tyystin unhoitu.