Eira Pättikangas

Jokaisella kotinsa

Karisto, 1999

353 s.


Ihastuin Pättikankaan kerrontaan luettuani hänen Vain routainen maa -teoksensa. Jokaisella kotinsa -teos jatkaa kertojan omintakeisella tyylillä, vivahteikkaasti ja murteella leikitellen.

Päähenkilönä tässä teoksessa on nuori, elämänsä keväässä oleva Helmiina, talon tytär Pohjanmaan rannikkoseudulta tai sen läheisyydestä. Talon,Pirin emäntä on nainut kulkurimiehen, nuoremman ja muualta tulleen ja on saanut siitä kuulla. Kun sitten Pirin isäntä, Helmiinan isä pelaa juovuspäissään rahansa ja talonsa menettäen ne Matalan väelle joutuu Pirin väki miettimään, mikäs nyt eteen? Helmiina on kihloissa Ison-Hyökin Franssin kanssa, mutta kuultuaan, että Piri on menetetty, poikapa menee ja purkaa kihlauksen ja Helmiina päättää, että hän ei enää miehenpuoliin luota, jää vanhaksi piiaksi.

Asiat kuitenkin järjestyy, Helmiinan isä ja äiti ja pikkuveli muuttavat Keski-Suomeen, äidinäiti, jo vanhuuden muistamattomuutta poteva saa paikan Helmiinan isosiskon perheen luona Keski-Rannan torpassa. Helmiina itse saa piian paikan kylän kievarissa ja ajan myötä hänestä tullee postifröökynä, eikä se uusi rakkauskaan ole poissuljettu asia.

Pättikangas vie lukijan suoraan historian poluille, Suomen suuriruhtinaskuntaan ja keskelle itsenäisyysaatosten murrrosta postimanifesteineen kaikkineen.

Pättikankaan kerronta on mainiota ja mukaansa tempaavaa. Vaikka en itse pohjalainen olekaan enkä murretta osaa, niin nautin kuitenkin sanomattomasti tekstin sujuvuudesta ja murresanojen rikkaudesta, joita välillä joutuu hieman mutustelemaan ja makustelemaan. Kerronta on kansanomaista ja maanläheistä, jossa niin arkipäivän elämä kuin ihmisten ajatukset ja mielialat soljuvat kuin vesi laineikossa ihanan virvoittavasti.

Paitsi näitä kahta nyt lukemaani teosta, tutustuisin mielelläni hänen muihinkin teoksiinsa, sillä harvoin on vastaani tullut näin mukaansatempaavia historiallissävytteisiä tarinoita.

Vahva kielikuva:

Leivonen väänsi viserrystä...

Muuten vaan mukavalta kielenpäällä maistuu:

Tisputeerannu

- Minä en anna kenenkää ittestäni tuollaasta hainavaapposta teherä.

Muistoja herättävää:

- Suaki harvoon treffaa iloosena, yleensä oot ku ukonilman kössähyttämä hökkyläpiimä.

Paitsi, että tämä on ihan hervoton lausahdus tuo tämä mieleen lapsuuden ja sen tosiasian, että ukonilma todella saattoi piimiinnyttää maidon. Lisäksi lausahdus kuuluu talven leikkeihin ja villikelkalla ajon, mikä tuo mieleen isän kertomukset vaastaavasta tapahtumasta järven jäällä.

Lapsus:

Löysin minä kirjasta yhden lapsuksenkin. Luvussa, jossa kerrottiin polkupyörällä ajosta. Polkupyörä oli uusi keksintö tarinan tapahtuma-aikoina ja sen selkään nousu vaati rohkeutta. Liina-piika kuitenkin uskaltautui talollisen pojan Johanneksen kyytiin ja kirjailija kertoo, kuinka Liina pusersi hädissään miehen vyötäröstä sulkien silmänsä. No, sehän on ihan niin kuin olla pitää ja luonnollista on, mutta aiemmin kirjailija oli kirjoittanut, että Liina oli istunut miehen eteen tarraten kiinni tämän käsivarresta. No, hurjaa oli meno joka tapauksessa Liinan mielestä, joka mietti, mikä olikaan saanut hänet lähtemään miehen kyytiin.