P1110815.jpgP1110816.jpg

Louisa May Alcott:         

Kahdeksan serkusta

WSOY, 1917

Suomennos:Ville Hynynen

300 s.


Louisa May Alcott

Kun ruusu puhkeaa

WSOY, 1919

Suomennos Allis Wiherheimo

357 s.


Olen lukenut nämä teokset viimeksi kolme  vuotta sitten ja silloin kirjoitin teoksesta näin: Alcott on aina kuulunut kirjahyllyni kärkikirjailijoihin ja tämäkin tarina Rose  Camphellista on ollut minulle  tärkeä ja koskettava. Jostain syystä kuitenkin koin viime lukukertani hieman väljähtyneeksi, jos niin voi sanoa. Siksipä olikin mielenkiintoista lukea nämä teokset vanhempina painoksina, jossa sivumäärät poikkeavat huomattavasti kuusikymmenluvun painoksista.

Yleisarviona uudelleenlukukokemuksestani voin sanoa, että se ei ollut väljähtynyt eikä ummehtunut vaan toi suorastaan raikkaan  tuulahduksen ajoilta menneiltä ja uudisti sen mielipiteeni, että tämä teospari on hyvällä syyllä mainittu klassikoksi. Toki teoksessa oli sellaistakin, mikä ihmetytti. Kieliopillisesti jotkut sanat olivat hieman outoja, ottaen kuitenkin huomioon sen,että kieli on yli sata vuotta vanhaa oli se ihmeen sujuvaa ja virkistävää luettavaa.

Teoksen alku:

Rose istui ypö yksin suuressa salissa, kädessään pieni nenäliina, jolla aikoi kuivata ensimmäisen kyyneleen. Hän mietti huoliansa ja kyyneltulva oli tietysti odotettavissa.

Uudempi käännös:

"Rose istui ypöyksin suuressa salissa pieni nenäliina valmiina kuivaamaan ensimmäisen esiin pirahtavan kyyneleen."

Tässä ei mitään niin suurta ja dramaattista eroa ole, jonkinlaisen vivahde-eron kuitenkin havaitsee. Hyvin pääsee alkuun kummalla tavalla vain. Tarinahan jatkuu siten, että Rose kuulee linnunlaulua muistuttavaa luritusta, lähtee etsimään sen aiheuttajaa ja löytää Feben.  Tarinaan sisälle pääsemisessä ei siis ollut ongelmia.

Minua kiinnosti tietysti ne noin sata sivua, jotka näissä vanhoissa painoksissa oli ja mitä siis on jätetty pois uudemmista painoksista. No, mitään suoranaisia lukuja ei toki ollut, ehkä joitain kappaleita ja eniten lauseita sieltä täältä, jotka kuitenkin syvensivät tarinaa.

Kirjallisuusviitteet:

Mikä kiinnitti huomiotani erityisesti oli kirjallisuusviitteiden huomattava määrä. Uudemmissa painoksissa niitä ei muistaakseni kovinkaan paljoa ollut. Kirjallisuusvitteet ovat aina mielenkiintoisia, sillä niitä tuskin on laitettu ihan turhanpäiten ja koreilunhalusta vaan on niillä tarkoitus luoda jonkinlaista syvyttä tarinaan.

Ensimmäinen kirjallisuusviite tulee vastaan, kun Rose tapaa Feben, joka kertoo olevansa orpo. Rose vastaa:

- Oi, kuinka hauskaa! Sinähän olet kuin Arabella Montgomery 'Mustalaisen lapsissa'. Olethan sinä lukenut sen hauskan kertomuksen? kysyi Rose, joka piti aivan erikoisesti löytölapsisaduista ja oli lukenut niitä monta.

Koska kuusikymmenluvun painokseni on viety takaisin maalle, en pääse tarkastamaan, miten tämä on uudemmassa painoksessa, mainitaanko siinä Arabella Montgomeryä ja Mustalaisten lapsia. Minut tämä saa kuitenkin kysymään, mistä teoksesta on kyse? Viittaako Alcott kenties johonkin omaan tarinaan (Kuriositeettina mainittakoon, että Enid Blyton viittaa omiin Viisikko-kirjoihinsa eräässä SOS-sarjan kirjassaan, mikä minusta on hieman erikoista) vai johonkin aikalaistarinaan?

Edelleen teoksessa mainitaan Dickensin Nicholas Nickleby, josta Rose luki Alec-sedälleen "Kenwigsin neitien ensimmäisestä ranskantunnista. Nicholas Nickleby kuuluu muuten niihin teoksiin, jotka odottavat hyllyssäni lukuvuoroaan, paksu tiiliskiviromaani. Tämä viite herättää uteliaisuuden Kenwigsin neitejä kohtaan, ketä he olivat ja kenelle he ranskantuntia pitivät?

"Alicen seikkailuihin satumaassa" viitataan tanssinäytännöllä. En ole teosta lukenut, joten en tiedä, millaisen tanssinäytöksen Alice näki, Rose kuitenkin näki poikaserkustensa  hauskan tanssin saariretkellä. Samaisella retkellä viitataan "Ahtolan lapsiin". tästä en tosin tiedä, onko kyse kirjallisuusviitteestä vai viitataanko yleisesti vedelliseen elämään.

Mac-serkun sairastuessa Rose luki tälle Livingstonen seikkailuja, Hobsonin harharetkistä intiassa, Wattin, Fultonin ja Arkwrightin kokeista sekä Ranskan vallankumouksen historiaa. Homeros mainitaan,.

Runoilijohin on monia viittauksia, on Miltonia, Shelleytä, Keats Thoreua, Byron. Byronista puhuen, kuka oli Betsey Ann ja miksi punainen tukka yhdistettiin Byroniin? Edelleen  mainitaan Beaumont ja Fletcher. Runoja ja kansalauluja lainataan teoksissa runsaasti.

Emersonin säe: Oi ystäväni, milloinkaan älä pelosta laske purjeitasi!  Tule uljaana satamaan tahi Luojasi turvin viiletä aavoja vesiä". on minulle tuttua ja rakas mietelause.

Kahdeksan serkuksen sivulla 191 viitataan johonkin Rosamundiin, joka värjäsi purppuraisia kankaita. Kuka hän oli?

- Minä olen aina ajatellut, että hänen äitinsä oli kovin epäystävällinen, kun hän ei ollenkaan neuvonut sitä pikka raukkaa edeltä päin; ja hän oli hirveän ilkeä, kun Rosamund pyysi häneltä maljaa, johon saisi panna punaiset kankaansa, ja hän sanoi niin suututtavalla tavalla: *En ollut ajatellut lainata sinulle majaa (malja vai maja?) mutta kyllä minä sittenkin anna, ystäväni.* Ah! Minun on aina tehnyt mieleni pudistaa sitä ilkeätä akkaa, vaikkakin hän oli hyväätarkoittava äiti.

Ajalle tyypillisiin, kioskikirjallisuuteen ja poikalukemistoihin viitataan sivulla 204 (Kahdeksan serkusta), kun Geordien ja Willin äiti ryöpyttää teosten "epärealistisuutta". Samassa yhteydessä viitataan Hughesin Tom Browniin. Edelleen puhutaan katukielen alhaisuudesta ja loukkaavuudesta, jossa yhteydessä on sana, josta en ymmärrä yhtikäs mitään enkä tiedä haluanko ymmärtääkään.

En tiedä, onko kyseessä viittaus kirjallisuuteen vai johonkin ajan henkilöpersoonaan, kun Jessie-rouva valittaa:

-Tämä rahanhimo on Amerikan kirous, jonka vuoksi miehet syövät kunniansa ja rehellisyytensä, niin ettei enää tiedä, kehen voi luottaa, vaikka Agassiz (vai Agassig?) on oikeassa sanoessaan: ' En voi tuhlata aikaani tullakseni rikaaksi'.  Edelleen Jessie  viittaa johonkin Sumnariin sanoen, "ettei häneen voi kukaan luottaa".

Tuhkimoon eli Cinderellaan on viittaus ja sitten on viittaus "Birmanin metsä tulee Dunsinaueen". Onko se Shakespearea vai jostain muusta klassikoteoksesta? - Haa, mi näky silmiäni kirveltää? Lausuu teatteria harrastava Charlie Roselle. Olisiko tämä viittaus johonkin Shakespearen näytelmään? Kovasti minua myös kiinnostaisi tietää, mistä on kyse, kun Rose alkaa tuntea samanlaisia tunteita, kuin "Muuri tunsi, kun Pyramos lempi Tisbeä sen rakojen välitse". Kreikkalaista mytologiaa vai Shakespeareako tämäkin?

Antiikin Kreikan tarustoista lienee viittaus Diogenestä, joka lyhty kädessä hakee rehellistä miestä, kun Rose kehoittaa Macia olemaan uusi Diogenes, joka silmälasit päässä voisi etsiä täydellistä naista.

Jules Verneen viitataan, kun Jamie lukee kapteeni Nemosta ja Nautiluksesta.

Macia verrataan Don Quixoteksi kun tämä valmistuu korkeakoulusta. Roseen viitataan Atalantana, josta mietin, kuka hän oli? Myös Andersin Ruma Ankanpoikanen mainitaan Macin yhteydessä.

Kun ruusu puhkeaa teoksessa on kohtaus, jossa Mac-serkku ottaa hoitoonsa puoliorvon lapsen, jonka äiti on kuollut ja isä vankilassa. Koska Macin äiti ei huoli lasta kotiinsa vaan käskee viedä sen pois, on Mac pulassa, kunnes hän kohtaa Rosen, joka haluaa ottaa lapsen kasvatikseen ja olla uusi Britomartis, valmiina lievittämään kaikkia kärsimyksiä, jotka hänen hänen apuaan kaipasivat. Kuka oli Britomartis?

Tämä kohtaus vie ajatukseni myös Wigginsin Villiruusun suomentamattomaan jatko-osaan, josta olen kirjoittanut aiemmin sekä ennen kaikkea L.M.Montgomeryn Kotikunnaan Rillaan, jossa Rilla ottaa hoitoonsa orpolapsen.

Tässä orpolapsikohtauksessa Alcott viittaa jälleen Don Quijoteen, kun lapsi saa nimen Dulcinea ja Rose nimittää Macia lapsen ritariksi.

Sanomalehdistö:

Quarterly Review.

Oliko kyseessä ihan oikea tuona aikana ilmestynyt sanomalehti, vai keksitty sanomalehtinimi?

Maantiedettä ja vähän historiaakin:

Alec-setä vei Rosen tutustumaan kauppalaivaan ja tämä käytännönläheinen maantiedontunti antoi Roselle mahdollisuuden kertoa tädilleen, että:

-Olen minä kuitenkin koonnut Kiinasta muutamia hyödyllisiä tietoja, jotka varmaankin huvittavat tätiä, erittäinkin teelajeista. Parasta on Lapsing Sou-chong, Assam Pekoe, verraton Aukoe, Kukkiva Pekoe, Howquasin sekoitus,, tuoksuva Caper, Padral-tee, musta Congou ja vihreä Twankey. Shanghai on Woosung joen varrella. Hong Kong on 'saaari, jota ympäröi suolaton vesi'. Singapore on 'Leijonan kaupunki. Kiinalaiset asuvat venheissä, joita sanotaan 'Chops', ja he juovvat teensä pieniltä lautasilta. Tärkeimmät tuotteet ovat posliini, tee, kaneli, shaalit, tina, tamarindipuu ----

ja sitten mainitaan eräs tuote, jonka nimeä en tähän  kirjoita, koska en halua "mainostaa". Tämä tuote viittaa kutenkin erääseen Brittiäisen yhteisön ja Kiinan välillä valiineeseen sotaan. Tuote oli aikoinaan merkittävä kauppatuote Briteille, jonka eräässä YLE:n historiaohjelmassa mainittiin olevan historian häpeäpilkku.

Tästä tuotteesta pääsenkin siihen, että ottaen huomioon, että Kahdeksan serkusta jatko-osineen on tyttökirjallisuuden klassikko, on erikoinen piirre, että Alcott vittaa kyseisen kaltasiin aineisiin jopa kahdesti. Aiemmin Kahdeksan serkusta -teoksessa, kun Plenty-täti  pohtii Alecin metodeja Rosen terveyden parantamiseksi ja kysyy, eikö tämä tarvitse jotain vahvempaa kuin maito? Alec lausuu jotain, mikä kummastutti minua lukiessani. - Sinähän tiedät, että h - - - - - valmistetaan h - - - pusta.  Mitä tekemistä tällaisilla ei terveellisillä aineilla on tekemistä tässä teoksessa?

Tuota näkemääni historiaohjelmaa vasten kuitenkin tämäkin viittaus on ymmärrettävä, sillä 1800-luvulla moni aine, joka nykyään tunnetaan terveydelle haitallisena oli lääke, jota saatettiin käyttää yleisesti. Ottaen myös huomioon, että tämän teoksen Camphellit olivat - ainakin osa heistä- merimiehiä ja kauppiaita luo puitteet ajalle tyypilliseen kaupankäyntiin. Ymmärrän kyllä, että nämä pienet viittaukset kyseisiin aineisiin on poistettu uusista painoksista, kuitenkin lukijalle, niin kuin nyt minulle ne tuovat mielenkiintoisia näkökohtia ja avaavat avartavia polkuja historiaan.

Mainittakoon, että näistä kahdesta pienestä viittauksesta aineisiin, joita en halua mainostaa, tässä kirjassa paremminkin korostetaan hyviä ja terveellisiä elämäntapoja, jos kohta se lääkkeellinen (Myra-täti) ja päihteellinen (Charles-serkku) väärinkäyttökin saa oman osansa.

Stereotypiat:

Kahdeksan serkusta jatko-osineen on luettava aikalaiskuvauksena ja historiallisessa viitekehyksessään. Vaikka teos sijoittuu Pohjois-Amerikkaan, Uuden Englannin seuduille on teoksessa hyvin vahvasti läsnä Brittiläisyys ja Kiina. Camphellinen sukujuuret ovat Skotlannissa. Eräs teoksessa mainittu henkilö on kiinalainen Fun, josta puhutaan myös herra Tokiona. Tämä on minusta hieman erikoista, koska Tokiohan viittaa Japaniin ei Kiinaan. Ilmeisesti tässäkin on jokin kytkös Kiinan ja Japanin suhteisiin 1800-luvulla, josta en tiedä paljoakaan. Myös kiinalaisiin ruokiin, kuten paistettuihin rottiin ja muhennettuihin koiriin viitataan, kun Rose toivoo, että Fun ei vain toisi hänelle mitään sellaista, mitä hänen olisi kohteliaisuudesta pakko syödä.

Jotkut kuvaukset eivät ehkä olisi nykyään poliittisesti korrrekteja, en kuitenkaan lähtisi pitämään näistä teoksia rasistisina, kaikki riippuu siitä, mitä vasten teosta lukee, siirtääkö tarinan nykyaikaan vai siirtyykö itse ajassa yli sata vuotta taaksepäin.

Kuitenkin kun

Annabel on juuri uskonut minulle sen salaisuuden, että hän on kihloissa Fun Seen kanssa! Ajattele, että hän joskus pitää taloutta Cantonissa ja määrää päivälliseksi laitettavaksi rottia, koiranpenikoita ja pääskynpesäsoppaa, kuiskasi Rose kovin riemastuneena.

En tiedä mitä ajattelisin! Kykyni olla tuossa tilanteessa olematta nyky-yhteiskunnassa on vajavainen ja siksi näkemys,  että kiinalaiset söisivät vain ja ainoastaan noita vähemmän ruokahalua herättäviä asioita on stereotyyppinen ja alentava.

Naisasiaa:

- Se (avioliitto) on äärettömän kallisarvoinen ja ihana osa, mutta ei koko elämä, jatkoi Rose,  - eikä siihen pitäisi rajoittua naisenkaan elämän, sillä meille on annettu sekä järki ja sielu että sydän, kunnianhimoa ja luonnonlahjoja kauneuden ja näppäryyden rinnalla, ja me tahdomme myöskin elää ja oppia, ei vain saada ja antaa rakkautta. Olen kyllästynyt kuulemaan, että se on ainoa tehtävä, mihin nainen on luotu! En välitä vähääkään rakkaudesta ennen kuin olen saanut näyttää, että olen jotain jotain muutakin kuin vain taloudenhoitajatar tai lapsentyttö.

Ajankuva:


Kahdeksan serkusta ja Kun ruusu puhkeaa -teosten miljöö on ylemmän luokan seurapiireihin sijoittuva. Tosin Rose lyhen seurapiirielämän jälkeen keskittyy hyväntekeväisyyteen ja saamaan jotakin aikaiseksi. Rivien välitse on kuitenkin aistittavissa monia yksityiskohtia 1800-luvun amerikkalaisesta yhteiskunnasta, kuten siitä, kuin eräissä juhlissa

Fillis tyttö silitteli heidän kiharoitaan, ompeli kiinni repeytyneitä nahkareunustoja tai pisteli nuppineuloja. Kuka oli tämä Fillis-tyttö? Oliko hän orja? Ehkä ei kuitenkaan orja, sillä teos sijoittuu Yhdysvaltain pohjoisosaan. Voisin kuitenkin hyvin kuvitella että Fillis olisi afroamerikkalainen, kuten nykyään sanottaisiin. Tosin hän yhtähyvin voisi olla irlantilainen siirtolainen tai köyhistä oloista palvelukseen tullut. Lyhyt maininta, mutta kuinka paljon se saakaan mielikuvitusta liikkeelle.

Eräs määritelmä rakkaudesta.

Salaperäinen tunne, joka niin ihmeellisesti liikutti, jalosti ja kirkasti niitä, joile se oli lahjaksi suotu.

Kummallinen uskomus:

Annabelin viekoitellessa Rosea laitattamaan itselleen korvakoruja, Rose mainitsee:

- Minä kysyin kerran häneltä, eikö se olisi hyvä minun silmilleni, kun ne olivat ihan punaiset, ja hän nauroi vain. Ihmiset parantavat heikkoja silmiä sillä tavalla, eivätkös parannakin?

Mitä tekemistä korvakorujen kanssa on silmien kanssa? Kylläpä sitä on ollutkin kummallisia uskomuksia.

Triviaalitietoa:

Orvokit = sydänrauhan kukkia

Kuvauksellinen sana:

Kääpelsi

Kaiken kaikkiaan siis verrattuna edelliseen lukukokemukseeni oli tämän vanhan painoksen lukeminen mielenkiintoinen kokemus, ja herätti monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Charles-paran kohtalo ei ehkä vuodattanut ihan niin montaa kyyneltä tällä kertaa kuin aiemmin, mutta kosketti silti. Charlesin ja Rosen välinen epäkihlaus saa näissä vanhoissa painoksissa erilaisen syvyyden. Charles oli päättänyt naida Rosen, ensin tämän rahojen vuoksi kenties, mutta sitten myös rakkauden vuoksi. Jos vertaa Kun ruusu puhkea teosta Alcotin toiseen teokseen Plumfelfin pojat, tulee mieleen Dan ja Amyn tytär (mikä hänen nimensä olikaan?) Dan katsoi tätä kuin enkeliä, mutta Dan ei ollut tyttöä varten. Samalla tavalla kuin Amy tytär oli Danille "hyvä haltijatar" on Rose Charlesille. Rose säälii Charlesia, tahtoisi pelastaa tämän tämän kurimuksesta ja heikkoudesta,, saada tämän tarttumaan toimeen ja miehitstymään, mutta Rose ei rakasta Charlesia vaikka onkin ajottain suostuvainen tämän kosintoihin. Rose ei kuitenkaan lupaa mitään. Säälintunteen ja todellisen rakkauden välnen ero tulee ehkä vanhassa painoksessa paremmin esille kuin uudemmassa.

Olen kirjoittanut ajatuksia ja huomioitani kummastakin teoksen osasta sikin sokin teemoittain ja löytänyt myös tätä kirjoittaessani ajatuskuvioita, jota en lukiessani huomannut. Toivon, että tämä kirjoitukseni on antanut sinulle jotain uutta pohdittavaa Alcotin opettavaisuuden rinnalle. Vaikka Alcotilla onkin jossain määrin opettavainen ote, ei se kuitenkaan ole karttakepillä päähän tai aivan rautalangasta väännettyä. En voi välttyä ajatukselta että aikanaan nämä teokset ovat olleet hyvinkin "uudenaikaisia". Nykyihminen on lukijana tietysti niin tottunut siihen tarjontaan "joka tuo kaiken silmille säästelemättä ja jättämättä mitään mielikuvituksen varaan" että Alcott ei enää anna mitään, jos on koskaan antanutkaan.

Minä jaksan yhä suositella lukemaan Alcottia. Jos löydät jostain nämä vanhat painokset, niin tutustu ihmeessä. Itse lukisin josssain vaiheessa nämä kirjat alkuperäisinä. Ehkä Gutenbergista voisi löytyä. Tosin kuvaruudulta lukeminen  ei ole minun silmilläni kovinkaan hyvä.

Jos luit tänne asti, niin kiitän kiinnostuksesta ja olisi kiva kuulla ajatuksiasi, jos niitä heräsi tämän myötä.