Louisa May Alcot
Kahdeksan serkusta
WSOY
1989
Suomennos Ville Hynynen
206 s.
Louisa May Alcot
Kun ruusu puhkeaa
WSOY, 1989
Suomennos Alli Wiherheimo
231 s.
"Rose istui ypöyksin suuressa salissa pieni nenäliina valmiina kuivaamaan ensimmäisen esiin pirahtavan kyyneleen."
Näin alkaa Louisa May Alcotin tarina 13-vuotiaasta, orvosta Rose Camphellista. Tämä ensimnäinen lause kuvastaa myös hyvin tuntojani aloittaessani tämän tarinan lukemista (en edes muista kuinka monennen kerran) sillä tarina, varsinkin jälkimmäinen osa on aina saanut minut kyyneliin ja niin se teki nytkin.
Rose on siis orpo tyttö, joka asuu setänsä, tohtori Alec Camphellin luona seitsemän serkun ympäröimänä. Camphellit ovat vanhaa skottilaista sukua ja koostuvat ainakin neljästä veljeksestä.
Aloin lukea kirjaa pitkästä aikaa verrytelläkseni tunnelmiani tarinan parissa. Täytyy sanoa, että jollain tasolla teksti tuntui hieman "oudolta", jos ei nyt täysin väljähtyneeltä, niin ei kuitenkaan ihan niin raikkaalta kuin mitä muistikuva antoi ymmärtää. Näin varsinkin ensimmäinen Kahdeksan serkusta -osa. Jälkimmäisen kohdalla tunnelma hieman parani ja nousi huippuunsa kyynelten valuessa pitkin poskipäitä.
Kun alkaa lukea kirjaa, josta ennakolta tietää, että se on surullinen, on hieman varovainen kirjan avaamisen suhteen. Esimerkiksi Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon Tupa on lukulistallani, mutta sen kanssa on sama ongelma kuin tämän Ruusu puhkeaa -kirjan kanssa. Entä jos kyyneleitä ei tulekaan? Silloin tuntuu, että on jäänyt jotain vaille. Onneksi kyyneleet tulivat, se on osoitus, että kirja ei niin huono ollutkaan, se tehoaa, koskettaa sisintä enkä minä olekaan kiveä.
Alcotin tarinassa on paljon henkilöitä, joista tärkeimmiksi nousee Rosen ohella piikatyttö Febe ja Charlie-Prinssi, serkusjoukon komein, mutta valitettavasti myös heikoin luonne. En tiedä, mutta nämä "hulttiopojat" tuntuvat olevan Alcotin jonkilainen alter ego, sillä samanlainen ihmistyyppi tuntuu löytyvän Alcotin muistakin teoksista, ajatellaan vaikkapa Pikku miesten Dania. Mikä myös yllätti minut, oli se, että Kahdeksassa serkuksessa ja Kun ruusu puhkeaa -kirjoissa löytyi ripaus mustaa huumoria (huumorin laji, joka ainakin minulta saa selkäkarvat pörhistymään ja jota en voi kerrassaan sietää).
Myös pientä ristiriitaisuutta löysin tarinassa, kun ensin sanotaan, että "vaikka Annabel näytti nukelta, hänen sisässään oli muutakin kuin sahajauhoa" ja sitten sanotaan jatko-osassa samasta henkilöstä "Ei kovin terävä järki". Tämähän vaikuttaisi siltä, että siinä, missä Rose tarinan jatkuessa kehittyy, Annabel taantuu. Tosin Annabel on vain pelkkä statisti tarinassa, mutta silti.
Kahdeksan serkusta ja sen jatko-osa on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolella. Tarina on kuitenkin kestänyt aika hyvin aikaa. Kirjan tarina on kokonaisuutena hieman melodramaattinen, mutta myös kotoisa ja hahmot eläväisiä. Aika ja tavat ovat tietysti muuttuneet sittemmin ja tietysti on otettava huomioon myös kulttuuriset erot amerikkalaisen/suomalaisen elämäntavan välillä. Kahdeksan serkusta kirjan miljöö on pikkukaupunki, yhteisö ja varsinkin Rosen lähipiiri jos ei aristokraattinen niin "ylhäissäätyinen", jolla säätynsä alapuolelta, piikatytön, vaikka lahjakkaan sellaisen naiminen ei tulisi kuuloonkaan. Tosin tohtori Alec on uudistusmielinen, merillä karaistunut persoona, joka kokeilee "uusia tapoja" hoitaa "heikkoa" veljentytärtään ja hänen mottonsa tuntuukin olevan "terve sielu terveessä ruumiissa". Opettaapa hän jopa Roselle anatomiaakin, mikä saa Myra-tädin kauhistelemaan. Charlien äiti Clara taas on täydellinen vastakohta Alecille, ja Charlie-paran kohtalo onkin aika paljon Claran kasvatuksellisten tapojen seurausta.
Lukemastani Kahdeksan serkusta teoksesta mainitaan, että se on kahdeksas, kieliasultaan uudistettu painos, Kun ruusu puhkeaa -teos taas on kahdeksas, lyhennetty ja kieliasultaan uudistettu laitos. Suomentajalla lienee myös jonkin verran vaikutusta siihen, miten ykkös ja kakkososat sopivat toisiinsa. Ykkösosan tarinan on suomentanut mies, kakkososan nainen. Mitään suuria eroja en kuitenkaan tyylissä erota.
Minua sitten suututtaa tämä lyhentely. Sen verran paljon kuitenkin pidän tarinasta , että tahtoisin lukea tämän alkukielisenä. Gutenbergista kai löytyisi alkuperäiset tarinat, netistä lukeminen vain on ihan eri asia, kuin pitää kirjaa kädessä ja käännellä sen lehtiä. Kysymyksiäkin minulle jäi. Rosen tarinassa viitataan siihen, että tohtori Alec olisi ollut rakastunut Rosen äitiin ja, että hänelle tuli välirikko veljeensä tämän takia. Olisi ollut mielenkiintoista tietää tästä enemmän ja mikä oli Rosen äidin nimi?
Kirjan tarinan keriytyessä kerälle aloin rakentaa mielessäni Camphellinen sukupuuta, mietin, myös mihin päin Amerikkaa tarina mahtaa sijoittua? Tästä ei kuitenkaan oikein saanut viitettä ja kuvaus merenlahdesta ja kaupungista sen lähistöllä oli jotenkin puutteellinen. En oikein osaa kuvitella, että jossain sataman lähellä, missä suuret valtamerilaivat seilaisivat voisi soudella, mutta ehkä se on osoitus vain minun mielikuvituksen ja näkökyvyn puutteesta. No, mainitaanhan kirjassa yksi paikkakunta nimeltä - Portland. Googlaus toi esiin ainakin kaksi Portlandia Yhdysvalloista, toinen Oregonissa ja toinen Maine. Vaaka kallistuisi itärannikolla sijaitsevaan Maineen.
Tällaisen sukupuun sain piirretyksi, en mene sanomaan ,että se olisi ihan oikea, ehkä kuitenkin suuntaa-antava.
Isoisä CHARLIE Camphel , jolla siskot Plenty ja Peace
Charlie isosisän pojat:
George, puoliso? tytär Rose
Tri Alec
Stephen tai Steve, puoliso Clara, poika Charlie
Mac, puoliso Jane Humpries, pojat Mac ja Steve
Jem, puoliso Jessie, pojat: Archie, Geordie, Will ja Jamie.
Perusteluja:
Plenty kutsuu Alecia "40-vuotiasta veljenpoikaansa". (Tosin tämä on vähän ristiriitaista, sillä teksteistä löytyy myös mainintoja pojasta).
Plenty "meni kertomaan siskolleen"
Lisäksi mainitaan Myra-täti, jota en osannu sijoittaa. Onko häne veljesten sisko vai kälysarjaa. Myrasta mainitaan, että hän on leski ja että hänellä oli tytär Caroline, joka kuitenkin kuoli lapsena.
Muistan, kuin joskus 70-luvulla kuulin ensimmäisen kerran Arto Sotavallan laulamana laulun Päivät kuin unta vain, se iski heti minun tajuntaan. " Hyvästi jää, on vaikeaa, nyt kuolla pois, kun linnut laulaa saa..." Laulu on kuin Charlien elämästä. Surullinen, haikea tarina katuvasta hulttiosta, josta olisi voinut tulla jotain suurta. Lienekö Terry Jacks tai Jacques Brel, jonka tekstiin tämä 70-luvun hitti Wikipedian mukaan perustuu, lukenut koskaan Alcottia?
----
Näillä kirjoilla saan pinnan So American haasteeseen, osavaltioina Maine (perusteluna maininta Portlandista, johon ainakin muutama toisen kirjan luku sijoittuu ja Pensylvanian kohdalle, joka googlauksen perusteella on Alcotin kotiosavaltio).
Näin alkaa Louisa May Alcotin tarina 13-vuotiaasta, orvosta Rose Camphellista. Tämä ensimnäinen lause kuvastaa myös hyvin tuntojani aloittaessani tämän tarinan lukemista (en edes muista kuinka monennen kerran) sillä tarina, varsinkin jälkimmäinen osa on aina saanut minut kyyneliin ja niin se teki nytkin.
Rose on siis orpo tyttö, joka asuu setänsä, tohtori Alec Camphellin luona seitsemän serkun ympäröimänä. Camphellit ovat vanhaa skottilaista sukua ja koostuvat ainakin neljästä veljeksestä.
Aloin lukea kirjaa pitkästä aikaa verrytelläkseni tunnelmiani tarinan parissa. Täytyy sanoa, että jollain tasolla teksti tuntui hieman "oudolta", jos ei nyt täysin väljähtyneeltä, niin ei kuitenkaan ihan niin raikkaalta kuin mitä muistikuva antoi ymmärtää. Näin varsinkin ensimmäinen Kahdeksan serkusta -osa. Jälkimmäisen kohdalla tunnelma hieman parani ja nousi huippuunsa kyynelten valuessa pitkin poskipäitä.
Kun alkaa lukea kirjaa, josta ennakolta tietää, että se on surullinen, on hieman varovainen kirjan avaamisen suhteen. Esimerkiksi Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon Tupa on lukulistallani, mutta sen kanssa on sama ongelma kuin tämän Ruusu puhkeaa -kirjan kanssa. Entä jos kyyneleitä ei tulekaan? Silloin tuntuu, että on jäänyt jotain vaille. Onneksi kyyneleet tulivat, se on osoitus, että kirja ei niin huono ollutkaan, se tehoaa, koskettaa sisintä enkä minä olekaan kiveä.
Alcotin tarinassa on paljon henkilöitä, joista tärkeimmiksi nousee Rosen ohella piikatyttö Febe ja Charlie-Prinssi, serkusjoukon komein, mutta valitettavasti myös heikoin luonne. En tiedä, mutta nämä "hulttiopojat" tuntuvat olevan Alcotin jonkilainen alter ego, sillä samanlainen ihmistyyppi tuntuu löytyvän Alcotin muistakin teoksista, ajatellaan vaikkapa Pikku miesten Dania. Mikä myös yllätti minut, oli se, että Kahdeksassa serkuksessa ja Kun ruusu puhkeaa -kirjoissa löytyi ripaus mustaa huumoria (huumorin laji, joka ainakin minulta saa selkäkarvat pörhistymään ja jota en voi kerrassaan sietää).
Myös pientä ristiriitaisuutta löysin tarinassa, kun ensin sanotaan, että "vaikka Annabel näytti nukelta, hänen sisässään oli muutakin kuin sahajauhoa" ja sitten sanotaan jatko-osassa samasta henkilöstä "Ei kovin terävä järki". Tämähän vaikuttaisi siltä, että siinä, missä Rose tarinan jatkuessa kehittyy, Annabel taantuu. Tosin Annabel on vain pelkkä statisti tarinassa, mutta silti.
Kahdeksan serkusta ja sen jatko-osa on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolella. Tarina on kuitenkin kestänyt aika hyvin aikaa. Kirjan tarina on kokonaisuutena hieman melodramaattinen, mutta myös kotoisa ja hahmot eläväisiä. Aika ja tavat ovat tietysti muuttuneet sittemmin ja tietysti on otettava huomioon myös kulttuuriset erot amerikkalaisen/suomalaisen elämäntavan välillä. Kahdeksan serkusta kirjan miljöö on pikkukaupunki, yhteisö ja varsinkin Rosen lähipiiri jos ei aristokraattinen niin "ylhäissäätyinen", jolla säätynsä alapuolelta, piikatytön, vaikka lahjakkaan sellaisen naiminen ei tulisi kuuloonkaan. Tosin tohtori Alec on uudistusmielinen, merillä karaistunut persoona, joka kokeilee "uusia tapoja" hoitaa "heikkoa" veljentytärtään ja hänen mottonsa tuntuukin olevan "terve sielu terveessä ruumiissa". Opettaapa hän jopa Roselle anatomiaakin, mikä saa Myra-tädin kauhistelemaan. Charlien äiti Clara taas on täydellinen vastakohta Alecille, ja Charlie-paran kohtalo onkin aika paljon Claran kasvatuksellisten tapojen seurausta.
Lukemastani Kahdeksan serkusta teoksesta mainitaan, että se on kahdeksas, kieliasultaan uudistettu painos, Kun ruusu puhkeaa -teos taas on kahdeksas, lyhennetty ja kieliasultaan uudistettu laitos. Suomentajalla lienee myös jonkin verran vaikutusta siihen, miten ykkös ja kakkososat sopivat toisiinsa. Ykkösosan tarinan on suomentanut mies, kakkososan nainen. Mitään suuria eroja en kuitenkaan tyylissä erota.
Minua sitten suututtaa tämä lyhentely. Sen verran paljon kuitenkin pidän tarinasta , että tahtoisin lukea tämän alkukielisenä. Gutenbergista kai löytyisi alkuperäiset tarinat, netistä lukeminen vain on ihan eri asia, kuin pitää kirjaa kädessä ja käännellä sen lehtiä. Kysymyksiäkin minulle jäi. Rosen tarinassa viitataan siihen, että tohtori Alec olisi ollut rakastunut Rosen äitiin ja, että hänelle tuli välirikko veljeensä tämän takia. Olisi ollut mielenkiintoista tietää tästä enemmän ja mikä oli Rosen äidin nimi?
Kirjan tarinan keriytyessä kerälle aloin rakentaa mielessäni Camphellinen sukupuuta, mietin, myös mihin päin Amerikkaa tarina mahtaa sijoittua? Tästä ei kuitenkaan oikein saanut viitettä ja kuvaus merenlahdesta ja kaupungista sen lähistöllä oli jotenkin puutteellinen. En oikein osaa kuvitella, että jossain sataman lähellä, missä suuret valtamerilaivat seilaisivat voisi soudella, mutta ehkä se on osoitus vain minun mielikuvituksen ja näkökyvyn puutteesta. No, mainitaanhan kirjassa yksi paikkakunta nimeltä - Portland. Googlaus toi esiin ainakin kaksi Portlandia Yhdysvalloista, toinen Oregonissa ja toinen Maine. Vaaka kallistuisi itärannikolla sijaitsevaan Maineen.
Tällaisen sukupuun sain piirretyksi, en mene sanomaan ,että se olisi ihan oikea, ehkä kuitenkin suuntaa-antava.
Isoisä CHARLIE Camphel , jolla siskot Plenty ja Peace
Charlie isosisän pojat:
George, puoliso? tytär Rose
Tri Alec
Stephen tai Steve, puoliso Clara, poika Charlie
Mac, puoliso Jane Humpries, pojat Mac ja Steve
Jem, puoliso Jessie, pojat: Archie, Geordie, Will ja Jamie.
Perusteluja:
Plenty kutsuu Alecia "40-vuotiasta veljenpoikaansa". (Tosin tämä on vähän ristiriitaista, sillä teksteistä löytyy myös mainintoja pojasta).
Plenty "meni kertomaan siskolleen"
Lisäksi mainitaan Myra-täti, jota en osannu sijoittaa. Onko häne veljesten sisko vai kälysarjaa. Myrasta mainitaan, että hän on leski ja että hänellä oli tytär Caroline, joka kuitenkin kuoli lapsena.
Muistan, kuin joskus 70-luvulla kuulin ensimmäisen kerran Arto Sotavallan laulamana laulun Päivät kuin unta vain, se iski heti minun tajuntaan. " Hyvästi jää, on vaikeaa, nyt kuolla pois, kun linnut laulaa saa..." Laulu on kuin Charlien elämästä. Surullinen, haikea tarina katuvasta hulttiosta, josta olisi voinut tulla jotain suurta. Lienekö Terry Jacks tai Jacques Brel, jonka tekstiin tämä 70-luvun hitti Wikipedian mukaan perustuu, lukenut koskaan Alcottia?
----
Näillä kirjoilla saan pinnan So American haasteeseen, osavaltioina Maine (perusteluna maininta Portlandista, johon ainakin muutama toisen kirjan luku sijoittuu ja Pensylvanian kohdalle, joka googlauksen perusteella on Alcotin kotiosavaltio).
Kommentit