Pieni asunto, ja kirjoja niin, että välilä miettii toden teolla, mihin ne kaikki lykkäisi. Tuumin: jospa pistäisin muutaman kirjan kiertoon, ja ei kun tuumasta toimeen. Eli tässä olisi muutama kirja tarjolla:

Kirja 1.

Arizona Highway Album (englanninkielinen kuvateos Arizonan historiasta)

Kirja 2.

Laura Kolbe ja Samu Nyström

Helsinki 1918, Pääkaupunki ja sota

Minerva 2008

Kirja 3.

Mother Goose (englanninkielinen)

Illustrated by Arthur Rackham

Wordsworht classic, 1994

Kirja 4. (kirjanen)

Vuodenaikojen satu

Kertonut Ebba Varma

kuvittanut Martta Wendelin

Otava, näköispainos 2003

Pistän kirjat kiertoon arpomalla ne kiinnostuneiden kesken, eli jos yksikään näistä kiinnostaa, niin pistäpä kommenttia ja mainitse samalla, minkä kirjan / kirjojen arvontaan haluat ottaa osaa.

Arvon kirjat 1. maaliskuuta 2012, eli aikaa vinkata kiinnostus on puolitoista kuukautta.

Tiffany Jones

Pat Tourret

Jenny Butterworth

Jalava 2001

Sadulla oli mielenkiintoinen MINIHAASTE. En kovin paljoa lue sarjakuvia, Aku Ankan lukeminenkin on jäänyt sitten nuoruusvuosien. On kuitenkin muutamia sarjakuvia, jotka jaksavat ihastuttaa vielä näin iäkkäämpänäkin, mainittakoon nyt esimerkkinä vanhat Becos Bill -lehdet lännen-/intiaanihenkisyydellään ja vanhat Kuvitetut Klassikot.

Mihihaaste 1/2012 kuului siis niin, että tuli lukea sarjakuva-albumi ja esitellä se sitten muillekin. Saanko siis esitellä

Tiffany Jones.

Tiffany Jones on minulle tuttu lapsuudesta, jolloin luin näitä mallineidon vaiheita Me Naiset -lehdestä ja ihastuin. Sarja alkoi muistaakseni siitä, että Tiffany tuli maalta kaupunkiin, ystävänsä Jon (serkku) luokse. Miten hänen malliuransa alkoi, sitä en muista. Jotenkin hän kuitenkin uralle päätyi. Tiffanyllä oli kuitenkin tapana joutua erinäisiin enemmän ja vähemmän jännittäviin seikkailuihin mallisessioidensa ohessa. Jon ohella Tiffanylle tärkeitä henkilöitä oli valokuvaaja Guy Morgan.

Tiffany on tyypillistä kuus-/seitsemänkymmentä lukua. Jalavan julkaisemassa Albumissa esimerkiksi  Tiffanyn perustaessa lääketiedettä opiskelevan Jon kanssa vaateliikkeen tytöt keskustelevat:

Jo: Se tarvitsee vähän maalia ja makeita koristeita ja jotain erikoista.

Tiffany: Pinkkiä ja oranssinkeltaista, purppuraläiskiä sinne tänne...

Tiffanya julkaistiin siis aikoinaan Me Naiset -lehdestä. Ensi alkuun sarjakuva oli mustavalkoinen, sittemmin 70-luvulle tultaessa oli myös värillisiä scriptejä. Olen joitakin näitä ottanut itselleni talteen kotitaloni lehtikasoja siivotessani ihan vain nostalgiamielessä. Jalavan kustantaman albumin ostin kerran alennusmyynnistä. Albumin luettuani en kuitenkaan päässyt samaan tunnelmaan kuin lehdistä aikoinaan lukemiini tarinoihin. Jotain tuttua, jotain vierasta luonnehtisin albumia.

Kun Tiffanyä vertaa nykyajan mallimaailmaan ja esimerkiksi alan tosi-TV-sarjoihin, niin yhtenevää toki löytyy ainakin siinä, että huipulla pysyäkseen pitää olla edustava ja onnistua, uusia tulijoita on aina tyrkyllä ja elämän pintapuolisuuskin tästä sarjakuvasta heijastuu. Tiffanystä ei kuitenkaan löydy pahansuopaisuutta tai kovuutta, paitsi ehkä niissä rosvoissa ja muissa statisteissa, joita Tiffanyn seikkailuissa tulee vastaan. Tiffany itse on melko lailla kiltti perhetyttö, niin kuin hän itse itseään kuvaa.

Tiffanyn serkku Jo on puolestaan järkevä. Muistelisin, että hän olisi jossain vaiheessa mennyt naimisiinkin. Tiffany on, jos ei ihan tyypillinen "blondi", niin ainakin impulsiivinen ja hetkessä elävä, toisaalta kaikessa pintapuolisuudessaan Tiffany on lämminsydäminen ja ajattelevainen nuori nainen. Tiffanyissä on siis sekä jännitystä että rakkautta, tai ainakin romantiikkaa.  Tiffanyn ja Guyn välilläkin kipinoitä lentelee.

Aika kultaa muistot, sanotaan vanhassa sananlaskussa, ja niin se kai on Tiffanynkin kanssa. Tiffanyn maailmankuva ja omani eivät aina lyö yksiin ja näin aikuisena näitä lukiessa katsoo pieniä vivahteita aivan eri lailla kuin lapsena tai nuoruudessa. Elämää suurempia elämänohjeita tai suuntaviivoja näistä tuskin löytää, ja eikähän sarjakuvan tarkoitus loppujen lopuksi kai sellainen olekaan.

Klikkaamalla isommiksi

Perkins L.F.

Skotlantilaiset kaksoset

WSOY, 1957

124 s.

Jos jokin maankolkka maailmassa, niin Skotlanti kiehtoo mieltäni kaikessa jylhyydessään ja karuudessaan. Siksi olikin mielenkiintoista tarttua tähän lastenkirjaan ja sukeltaa seikkailuun.

Jean ja Jim Bell ovat 12-vuotiaita kaksosia. Heidän isänsä on lammaspaimen. Äiti on kuollut. Elämä on yksinkertaista ja välillä niukkaakin. Bellin pieni perhe on niin köyhä, ettäheillä on vain yksi kattila.  Bellit asuu pienessä harmaassa mökissään, kunnes eräänä päivänä tulee viesti: Kartanonherra, jonka vuokralaisina Bellit ovat haluaa maat riistamaikseen ja vuokrasopimukset sanotaan irti. Mitäs nyt. Muuttoko on edessä?

Jeanin ja JImin harmiksi myös kartanonherran metsänvartija Angus McNeil aiheuttaa heille harmia. Sitten maisemiin ilmaantuu Alan McRae -niminen heiveröinen poika, joka on lähetetty paikkakunnalle vahvistumaan. Yhdessä Alanin ja naapurin Sandie Rumpetin kanssa lapset perustavat Rob Roy Klaanin ja alkavat taistella Angus Mc.Neiliä vastaan. Tämä kun salametsästelee itse ja syyttelee sitten muita.

Jeanin ja Jimin harmiksi Alan joutuu kuitenkin palaamaan Lontooseen ja Rob Roy Klaanista jää vain muistot. Vai jääkö sittenkään.

Syksy tuo mukanaan suuren yllätyksen ja raikkaat tuulet alkavat puhallella ylämaan nummilla.

Skotlantilaiset kaksoset on viehättävä pieni lastenkirja, joka siinä tarinan sivussa tuo esiin skotlannin historiaa ja perinteitä aina vesilehmistä runoilija Robert Burnsiin.

- Oi minne, kerro, minne poika Ylämaan on mennyt?

Hän viirein liehuessa lähti sinne, missä jalot teot tehdään.

Mutta oh! Mä sydämessäin toivon, turvassa hän kotonansa oisi.

- Skotlannin sinikellot

Teksti on sujuvaa ja kirjan lukee yhdessä hujauksessa. Yksi outo sana tosin sivuilta silmille ponkaisi. lepruen. Hetken mietin, onko se jokin paikallinen ilmaisu, vai onko suomentajalle tullut oikosulku, no kyseessä ei kuitenkaan ole mikään leprechauni, vaan koiran korvien lerppuminen.

Jäin minä sitäkin miettimään, että pitävätkö skotlantilaiset lapset todellakin kovin paljon koulunkäynnistä ja oppimisesta, niin kuin tarina kertoo. Kirjoittajan mainio kuvitus lisää mukavasti kiinnostavuutta.

Kirjoittajalta on ilmestynyt myös Hollantilaiset kaksoset -niminen kirja, joka alkoi kovasti kiinnostaa tämän kirjan luettuani.

Tässä se tulee. Ensimmäinen oma kirjahaasteeni kaikille kirjojen ystäville ja se kuuluu näin:

Lue  nyt alkavan vuoden 2012 aikana Merin-päivään (3. joulukuuta) mennessä ainakin yksi kirja tai novelli (myös sadut hyväksytään),  joka sijoittuu merellisiin maisemiin, Tarkemmin sanottuna meren tulee olla kirjassa hyvin vahvasti läsnä. Ei siis riitä, että tarinassa mainitaan meri, vaan merellä pitää olla osansa tarinassa.

Meren ei myöskään tarvitse olla mikään meidän maailman seitsemästä merestä, vaan se voi olla myös mielikuvitusmeri. Kirja/novelli voi olla mikä tahansa opus, kunhan kirjan keskiössä on meri. Aikuisten viihderomaani, lasten- tai nuorten romaani, tietokirja, seikkailua, jännitystä, vanhaa, uutta, ei väliä, kunhan merten laineet lyövät tyyninä tai myrskyisinä.

Esimerkkejä:

Blomqvist Anni: Myrskyluodon Maija -kirjat

Blyton Enid: Seikkailujen meri

Hemingway Ernest: Vanhus ja meri

C.S.Lewis: Kaspianin matka maailman ääriin (Narnia-sarjasta)

Jack London: Merisusi

Melville Herman: Moby Dick

Scott o'Dell: Sinisten delfiinien saari

Sparks Nicholas: Viesti mereltä

Kun olet lukenut kirjan tai useamman, tee lukemastasi postaus, jossa kerrot vaikutelmiasi merestä. Mitä se sai aikaan kirjassa, miten vaikutti, mitä merkitsi jne paitsi tarinan henkilöille, sinulle itsellesi? Linkitä postauksesi tähän haastepostaukseen ja jaa meri-kokemuksesi meidän muiden kanssa.

Nautinnolisia merimatkoja!

EDIT: Haastepostauksia:

Sara: Myrskyluoto

Maria/Sinisen linnan kirjasto: Syyspurjehdus

 Leena Lumi 1  2  3  4

Bolinder Gustaf

Intiaanipoika ja hänen valkoinen ystävänsä

Kirjokansi Oy, Turku, 1947

129 s,

"Kikke heräsi ja katseli ihmeissään ympärilleen. Intiaanit eivät asuneet savitaloissa. Heillä oli vain yksinkertainen suojuskatos. Heidän majansa olivat pieniä ja yksinkertaisia. Mitään huonekalujakaan ei heillä ollut, vaan he istuivat ja nukkuivat punotuilla kaislamatoilla, jotka levitettiin joko paljaalle maalle taikka korkeintaan sen päälle asetetuille saniaiskerrokselle."

Kikke, pieni intiaanipoika on joutunut valkoisten hoiviin. Kaikki alkoi siitä, kun Kiken heimo huomaa, että heidän maissipeltonsa on tuhottu. Tästä suivaantuneina miehet lähtevät "sotaretkelle", saalistamaan tasangolta karjaa elannokseen. Tällä retkellä, jolle Kikkekin on lyöttäytynyt hän haavoituu ja joutuu valkoisten vangiksi. Mejia, jonkinlainen kyläpäällikkö ottaa kuitenkin Kiken hoiviinsa tehdäkseen tästä "sivistyneen lähettilään heimonsa"  keskelle. Mejialla on poika Alberto ja vähitellen pojat ystävystyvät. Kikke opettaa Albertoa ampumaan jousipyssyllä. Vähin erin Alberto kiinnostuu Kiken elämästä vuoristoseudulla enemmän, ja hän tekee uskaliaan suunnitelman. Kun Mejian täytyy lähteä matkoille muutamaksi päiväksi pyytää Alberto, että hän saisi Kiken kanssa lähteä läheiseen La Granjen kylään, jossa tuotettiin sokeriruokoa. La Granjeen saavuttuaan Alberto kertoo paikallisille, että hän ja Kikke lähtevät käymään ulkotilalla ja voivat viipyä parikin päivää. Niin lähtevät Kikke ja Alberto kohden vuoristoa, Kiken heimon asuinpaikkoja.

Kikke, niin nuori kuin onkin, on neuvokas poika, joka osaa sademetsän reitit ja keinot selviytyä viidakon vaaroista. Heidän lähestyessään Kiken heimon seutuja hän jättää Alberton odottamaan rakentamaansa laavuun, sillä hän ei uskalla tuoda valkoista poikaa suoraan heimonsa luo.

Kaksi yötä Alberto odottaa laavumajassaan Kikeä palaavaksi.

"Oli oikein ihanaa tuntea itsensä niin itsevaltiaaksi kuin halusi, hän mietti. Mutta pian hän taas alkoi tuntea itsensä kauhean yksinäiseksi..."

Ja kun mustat pilvet vyöryvät taivaalle, alkaa Albertoa pelottaa.

"Tuntuu omituiselta ajatella, että olen valkoisten miesten leppymättömien vihollisten, villien intiaanien parissa" ajattelee Alberto, kun Kikke palaa ja Alberto lopulta  pääsee vuoriston heimon asuinsijoille.

Niin Alberto viettää muutaman vapaan ja ainutlaatuisen hetken ntiaaniheimon parissa, kunnes erään kerran kajahtaa Kiken varoitushuuto:

"Pakene" Juokse henkesi edestä! Juokse niin kovin kuin suinkin pääset! Juokse takaisin..."

Ja niin on seikkailu ohi, Alberton ja Kiken tiet eroavat, mutta ystävyys, se jää soimaan sisimpään vielä sen jälkeenkin, kun Alberto on jälleen omiensa parissa.

Intiaanipoika ja hänen valkoinen ystävänsä on viehättävä pieni tarina kahden erilaisissa oloissa elävän pojan ystävyydestä, maailmassa, jossa ystävyys ei ole itsestäänselvyys. Kirjan teksti on sujuvaa, joskin jotkut sanavalinnat suomennoksessa saavat mietteliäiksi. En esimerkiksi osaa kuvitella muun miesjoukon perässä sipsuttelevaa Kikkeä. Mielikuva on lähinnä humoristinen.  En myöskään oikein osaa sanoa, mihin aikaan ja paikkaan kirjan tarina sijoittuu. Uskoakseni ja sen, mitä intiaaneista olen lukenut, perusteella sijoittaisin tapahtumat kuitenkin jonnekin päin Väli-  tai Etelä-Amerikkaa. Loppujen lopuksi ei tapahtumapaikoilla olekaan niin suuri merkitys kuin tapahtumilla, ajatuksilla ja ihmisten välillä syntyneissä jännitteissä.

Kirja on julkaistu yli 60 vuotta sitten, minkä vuoksi teksti on osin vanhahtavaa, ei kuitenkaan niin vahahtavaa, etteikö nykylukijakin kirjasta nauttisi. Jokunen N-sana kirjassa on, rasistiseksi en kuitenkaan kirjaa sanoisi, joskin rotujen välisiä ennakkoluuloja kirjan hahmoilla esiintyykin.

Kaiken kaikkiaan kirja on oiva esitys siitä, miten ystävyys syntyy ja elää toista huomioiden.

----   ----   ----

Tällä lukukokemuksella otan osaa Lapsen silmin -kirjahaasteeseen.

Anni Polva

Maija panee tuulemaan

Karisto, 1969

130 s.

Anni Polvan Tiina oli ensimmäisiä kirjoja, jotka äiti minulle lahjaksi hankki. Reipas ja tomera Tiina valloitti sydämeni ja aina kun uusi Tiina ilmestyi, piti se saada. Miltei koko sarja komeileekin kirjahyllyssäni, muutamaa loppupään kirjaa lukuunottamatta.

Jotain samanlaista kuin Tiinoissa on myös Maija panee tuulemaan -kirjassa. Yhteneväisyyttä on paitsi vilkkaassa, hieman poikamaisessa tyttölapsessa, myös maalaistalon nimessä Lehtola. Tiinan mummon mökki oli muistaakseni Lehtola, vai muistankohan väärin. Viimeisistä Tiinojen lukukerrasta on jo aikaa. Täytyisikin verrytellä muistojaan.

Maija on isätön lapsi, jonka leskiäiti joutuu lähettämään maalle kahden täti-ihmisen luokse telottuaan jalkansa. Tädit eivät oikein Maijan äidistä perusta, tämä kun on sellainen "maalari", tädit Anna ja Alma ovat siis Maijan tätejä isänsä puolelta.

Maija saapuu tätilään linja-autolla, kukaan ei ole kuitenkaan häntä vastassa ja Maija ei jaksa odotella, hän lähtee yksinään kävelemään kohti Lehtolaa. Matkalla hän tutustuu Kalle-nimiseen poikaan, jonka kanssa sittemmin seikkaillaan monet seikkailut ja ollaan lopulta vähällä hukkua Leveäänselkään.

Kallekin on tuttu nimi Tiina-kirjoista.

Maija panee maalla toden teolla tuulemaan ja kun äidin jalka paranee ja Maijan on aika lähteä, on vanha kärttyisä Kantoska saanut hymyn kasvoilleen ja Kallen rampa pikkusisko Mari matkalla tervehtymiseen.Jopa Alma-täti on kesytetty.

Maija panee tuulemaan on taattua Anni polvaa, perisuomalaista, juurevaa ja käytännönläheistä, hieman ilkikurisuutta joukossa.

Yhteneväisyydet Tiina-kirjoihin sai minut miettimään, kumpi oli ensin, Tiina vai Maija? Vaan väliäkö sillä, pääasia, että kirjat tuli kirjoitetuksi.

Löysin kirpputorilta mielenkiintoisen kirjan: Lasten joulukirja, jonka Karisto on julkaissut vuonna 1967. Kiinnostavaksi kirjan teki Louisa May Alcotin novelli Isoäidin kertomus, joka oli minulle aivan uusi ja outo. Toki olen lukenut Alcotin suomennetut tyttökirjat Pikku Naisista Sireenien alla -kirjaan, en kuitenkaan koskaan ole kuullut, että hän olisi kirjoittanut novellejakin. No, onhan taannoin ilmestynyt Louisa May Alcotin toisesta puolesta kertova kirja Naamion takaa, joka kertoo hänen ei tyttömäisestä puolestaan, johon en ole ehtinyt tutustumaan.

Tämä novelli Isoäidin kertomus on kuitenkin hyvin samanlaatuinen kuin Alcotin tyttökirjojen kertomukset, se ei kuitenkaan ole poiminta hänen tunnetuista teoksistaan, en ainakaan millään voi muistaa mitään tämänkaltaista ja nimetkin ovat uppo-outoja.

Novelli Isoäidin kertomus kertoo myrskyisestä päivästä, kun suku on kokoontunut yhteen viettämään joulua. Aatto on ohi ja lapsijoukko yrittää kuluttaa aikaa kuka mitenkin. Jotkut lekottavat sohvalla liikaa ahmineina, eräs pohtii , kuinka helppoa

"se on tytöille, jotka eivät halua muuta kuin istua nököttää takan ääressä, lörpötellä ja juoda teetä, mutta kovaa pojille, jotka haluaisimme olla ulkona."

Ulos ei kuitenkaan voi mennä, kun myrskyää liikaa.

Sitten eräs tytöistä, MIn tulee paikalle pukeutuneena vanhanaikaiseen asuun ja saa joukon tutkimaan ullakkoa. Sieltä löytyy vanha rukki, jonka Min haluaa viedä alas jotta hän oppisi kehräämään, isoäiti voisi opettaa.

Rukki viedään alas ja rukin myötä isoäiti kertoo suuren seikkailunsa lasten isoisän kanssa, kuinka hän melkein ampui isoisän hengiltä ja hädin tuskin pelastui susien kimpusta.

Novellissa mainitaan nimet Mary, MIn, Lottie,Geoff, isoäiti, tyttönimeltään  Elisabeth Rachel Morgan ja isoisä Joel Manilus Shirley.

Novellin ajankohta sijoittunee jonnekin 1800-luvun loppupuolelle, ajankohtaa on vaikea määritellä, tarina, jonka isoäiti kertoo lapsille  ajoittuu jonnekin 1800-luvun alkupuolelle, kertomuksessa mainitaan jokin New Orleansin taistelu 8.1.1815, jolloin  isoäiti oli nuori, kuudentoista tietämissä,

Novelli Isoäidin kertomus on hauska pieni tarina, romanttinen ajankuvaus ajoilta kauan sitten. Isoäiti Shirley, kaikessa tyttömäisyydessäänkin omasi kyllä rohkeutta ja omapäisyyttäkin.

"Menimme naimisiin kesäkuussa ja minä kehräsin ja kudoin kapioni myöhemmin. Aivan hirvittävää, ajatteli äitini, mutta minä en välittänyt."

Louisa May Alcotin klassiset tyttökirjat ovat Lycy Maud Montgomeryn kirjojen ohella kirjahyllyni kunniapaikoilla. Lycy Maud Montgomeryltä on ilmestynyt novellikokoelmia, Alcotilta en tiedä muuta kuin tuon aiemmin mainitsemani Naamion takaa -kirjan. Alcott ilmeisesti kirjoitti kuitenkin kertomuksia lehtiin. Olisikin mielenkiintoista, jos näitä kertomukksia suomennettaisiin kokoelmaksi asti kuten Montgomeryn lyhyitä novelleja.

----

Kerrotaanpa sitten hieman enemmän myös itse kirjasta.

Kuvamanipulaatio

Lasten Joulukirja

seitsemäskuudetta vuosikerta

Arvi A. Karisto Oy

1967

Kirjan kansi ei ole mitenkään houkutteleva, eikä ainakaan anna ymmärtää, mikä aarre kansien sisälle kätkeytyy. Onneksi en antanut piippua polttavan joulupukin pelästyttää, vaan kurkistin lahjasäkkiin paremmin, se on selasin sisältöä, muuten olisin jäänyt vaille Alcotin viehättävää tarinaa.

Kirjan muusta sisällöstä sen verran, että kirjassa on muutama arvoitus, hieman koiratietoutta ja juttua postimerkeistä. Pari kilpailua ja Alcotin novellin lisäksi kaksi lyhyempää kertomusta: Kilpailu rikkaudesta (kertomus Rin Tin Tinistä), Kädet ylös (tarina suuresta lännestä).

Sitten on joulukoristeiden ja piparkakkutalon ohjeita.

Kirjan on toimittanut Seija Paavilainen.

Kirjassa on myös kuvitus, mutta kuvittajia ei mainita. Louisa May Alcotin tarinan kuvituksessa näkyy signeeraus, mutta en saa siitä oikein selvää, S. Van jotain.

Laitan tähän kuitenkin yhden tyylinäytteen.

Kun ottaa huomioon alkulehden maininnan, että kyseessä on niinkin mones kuin seitsemäskuudetta, eli 57. vuosikerta, niin laittaa miettimään, missä on ne 56 aiempaa Lasten joulukirjaa ja millaisia tarinoita niissä on löydettävänä.

Karen Kingsbury & Gary Smalley
Uskollinen sydän
Aikamedia Oy, 2011
351 s.

Karen Kingsburyn romaani Uskollinen sydän kertoo Karen ja Tim Jacobsin avioliittokriisistä. Onko minun lupa erota? Kysymys pohdituttaa Karenia, jolle mies ilmoittaa:
"En halua olla kanssasi naimisissa. En enää rakasta sinua."

Karen ei halua erota. Hänelle rakkaus on tahdon, ei tunteen asia. Hän on luvannut Jumalan ja ihmisten edessä rakastaa miestään kuolemaansa asti. Voisiko hän nyt rikkoa tämän lupauksen?

Kingsburyn teos alkaa yllättävästi, odottamattomasti ollakseen ihmissuhderomaani. Dekkarin ainekset saavat lukijan selkänahan kihelmöimään, eikä ainoastaan jännityksestä. 

Tapahtumien keskiössä ovat Karen ja Tim, joiden menestyksen siloittamaa arkielämää sekoittavat, ei vain toinen nainen Angela, vaan myös Karenin nuoruudenrakastettu Ryan sekä kasvuhormoneista ylikierroksilla käyvä kuumakalle. Tunteet käyvät kuumina niin Karenilla ja Timillä, kuin myös läheisten keskuudessa. Sanat, teot eivät kosketa vain itseä. Vähitellen itse kukin saa huomata, että se, mitä tapahtuu sinulle, jättää eittämättä jäljet myös lähelläsi oleviin. 

Vastapainona myrskyäville tunteille, elämän tasapainottajana ja punaisena lankana läpi kirjan on usko, juurevana ja arkisena.

"Elisabeth Baxter istui olohuoneen lattialla pikku Colea vastapäätä ja auttoi poikaa palapelin kokoamisessa. - Etsi ensin kulmapalat, kulta, hän neuvoi ja ojensi lapselle yhden niistä.  - Tämännäköisiä paloja. Meidän täytyy löytää nämä ensin."

Karenin elämän tärkein kulmapala on hänen uskonsa. Siskon mukaan Karen riutuu uskossaan. Karenin usko ei kuitenkaan ole yltiöhengellisyyttä, se on arjen voimavara, joka kantaa yli kivun ja vaikeuksien.

Karen Kingsbury kirjoittaa sujuvasti. Kirjan perusjuoni on selkeä. Se etenee vääjäämättä kohti ratkaisua, mikä ei lukijaa yllätä. Tarinan lukee kevyesti, sen vaikutukset eivät kuitenkaan ole kevyet. Itselleni kirjasta jäi hieman ristiriitainen olo. Että näin... Kulmapalat kyllä löytyi ja kuvio selkeni, mutta...

Perusjuonen ohella kirjassa oli monia mielenkiintoisia sivupolkuja. Avioliitto-ongelmien ohella tärkeäksi teemaksi nousi sisaruskateus. Viimeisen sivun jälkeen mieli jäi odottavaksi. Entä Ashley? Miten hänelle kävi?

Kirja sopii erinomaisesti niille, jotka lukevat paljon. Sohvassa, huopaan kääriytyneenä Uskollinen sydän toimii verrattomana ajanvietteenä. Parhaimmassa tapauksessa se saa miettimään oman elämän kulmapaloja.

Merja Saarni
Haluaisin tietää
Aikamedia Oy, 2011
223 s.


Merja Saarnin esikoisteos Haluaisin tietää on kurkistus ihmiselämän syviin uomiin. Kuka minä olen? Mistä tulen?  Orpous ja hylätyksi tulemisen tunteet ovat riipaisevina läsnä nuoren Siljan ja hänen äitinsä elämässä.

"Muisteleekohan äiti ollenkaan minun syntymääni? huomaa Silja ajattelevansa. Hän puhuu vain Jarin syntymästä ja kasvusta. Synnyinhän minäkin kerran. Näkiköhän isä minut heti synnyttyäni? Kukaan ei ole koskaan kertonut minulle minun lähtökohdistani; haluaisin tietää."

Suomalainen ei puhu eikä pukahda, sanotaan. Saarnin teos osoittaa koskettavasti  eläväksi syvien tuntojen näyttämisen vaikeuden. Silja tahtoisi tietää, saada vastauksia kysymyksiin. Äiti Valma ei osaa, tai ei halua avautua  ja se heijastuu tyttäreen.

Saarnin teksti on elävää ja tuoksuvaa. Se ei tuoksu paperille ja painomusteelle, vaan kahville ja vauvantalkille, koivupuun savulle, arjen iloille ja suruille.

Tahtoisin tietää vie lukijansa aikamatkalle 50-luvun maaseutumiljööstä 2000-luvun urbaaniin yhteiskuntaan.  Ajankuvaus on  hyvin tarkkaa, yksityiskohdat hyvin hallussa häälahjoiksi saatuja design-astioita myöten. Sifonkihuivit, kellohameet, pomada, tällaistahan se oli - silloin joskus.

Merja Saarnin kertojan lahjat ovat ilmeiset. Kirjaa lukiessa ei voi olla ajattelematta, että tämä on koettua, itse-elettyä. Teksti herättää vastakaikua, tulee oma lapsuus mieleen. Lähes pikkutarkkojen yksityiskohtien vastakohtana on kuitenkin dialogin puute, sillä kerrontaan olisi saanut lisää syvyyttä.

Saarnin teksti soljuu ensin hitaasti ja tyynesti, sitten kierrokset lisääntyvät. Ajanhyrrä alkaa pyöriä vinhaa vauhtia. Tämä hieman latistaa lukukokemusta. On kuin kävelisit ensin kaunista metsäpolkua tai niityn laitaa, ihailet ja nautit, odotat jännityksellä, mitä polun mutka tuo tullessaan, yhtäkkiä kipität vinhaa vauhtia sinne tänne, ajan selässä laukaten. Kiire vie nautinnon lukijalta, niin kuin kirjan seurakunta- ja lähetystyössä uupuvilta päähenkilöiltäkin.

Merja Saarnin esikoisteos on mielenkiintoinen lukukokemus. Kirjassa on monia koskettavia teemoja sukupolvien välisestä kuilusta kotiväkivaltaan ja yhteiskunnan murroksiin.

Suosittelen niin aikuistuville nuorille kuin nuoruutta kaipaaville aikuisille! Vahvan lähetysteeman vuoksi Tahtoisin tietää sopinee myös jokaisen lähetystyöhön suuntauvan iltalukemiseksi.

Elämä ei ole mustavalkoista, ristiriidatonta -  uskovaisenkaan.

Tuulia

Kukkarannan nuorisotasavalta

WSOY, 1944

"Voi taivas" Riisiryynejä, luumuja, kaakaota, teetä, kahvia! Suklaata, jota Mary tarjosi jokaiselle: 'Olkaa hyvä!'  Yhteinen, salainen hyvän käyttäytymisen tarve esti varsinaiset intiaanihuudot, mutta tästä hetkestä saakka serkut kyllä olivat sitä mieltä, että Mary Lanen tupsahtaminen Kukkarannan nuorisotasavaltaan saattoi olla suorastaan onnellinen sattuma. Vieläkö hänellä mahtoi olla enemmän suklaata? Matkalaukut olivat lupaavan suuret. Näkyi siitä riittävän vielä Raimolle, joka tuli päivällispöytään myöhästyneenä, punaposkisena ja jalat lumessa."

Amerikkalais-serkun herkkuja notkuvat matkalaukut saa sodan keskelle joutuneiden suomalaislasten silmät pyöristymään ja kielet kostumaan, Tällaisista herkuista ei ole osattu kuin uneksia.

Kukkarannan nuorisotasavalta kertoo serkusjoukon kouluvuodesta pienessä maalaiskauppalassa.

Sisarukset Ritva ja HIllevi joutuvat  muuttamaan Helsingistä pommitusta karkuun äitinsä vanhaan kotitaloon Kukkarantaan. Seurakseen he saavat serkkupojat Anteron ja Heikin Kotkasta ja "sen hirveän" Raimon, jonka isä on jättänyt perheensä. Eikä siinä kaikki, Amerikasta asti saapuu pikkuinen Mary-serkku, joka on niin "herttaisen näköinen ja kohtelias"

Lapsia kaitsemaan on Ritvan ja Hillevin hammaslääkäriäiti Kaija pyytänyt  Selma Lahtisen, hieman huonokuuloisen, mutta aikaansaavan ja toimeliaan rouvasihmisen.

Lasten kouluvuoteen mahtuu kaikenlaista seikkailua ja puuhailua, ja kun kesä koittaa on yksi ja toinen saanut paitsi väriä poskiinsa, myös ajattelemisen aihetta ja tietotaitoa elämään.

Nimimerkki Tuulian takaa löytyy kirjallisuustutkija Tyyni Tuulio. Kukkarannan nuorisotasavalta on ajalleen tyypillinen nuortenkirja. Vaikka kirja sijoittuu sota-aikaan ja karjalaispakolaisia ja työvelvollisuutta sivutaan, on kirjan pääpaino kuitenkin serkusjoukon keskinäisissä suhteissa ja yksilön sisäisestä kasvusta. Miehuullisuus ja ylevyys ovat sanoja, jotka hyvin kuvaavat tämän kirjan aatemaailmaa.

Jotain omasta lapsuudestani kirja toi mieleen, vaikka rauhanaikaa olen saanutkin elää.

"Tuvassa asuminen oli Helleville alussa hyvinkin ikävä juttu. Eipä silti, etteikö hän olisi rakastanut Kukkarannan vanhaa tupaa, jonka keinutuolissa hän oli pienenä usein istunut isän polvella."

Kuinka rakas onkaan oman syntymäkodin vanha tupa, muisto jo rikkimenneestä puunaulaisesta keinutuolista, jossa isän sylissä sai istua ja leikitellä.

Kukkarannan nuorisotasavalta on, niin kuin niin monet muutkin kirjat kirpputorilöytö, eikä yhtään hullumpi sellainen. Ehkä kirja on vähän naiivi, mutta ajankuvauksena mielenkiintoinen ja löytyipä kirjasta muutama mainio sanavalintakin tätikäryineen.