Aili Somersalo
Päivikin satu
WSOY, 1995
61 s.

Kuvitus: Onni Manssnerus

Oi, mikä ilo, oi mikä onnellinen löytö, sattumus, onnenpotku, kun satuin löytämään tämän 1918 ensimmäisen kerran ilmestyneen satuklassikon eräästä nettiantikvariaatista, sillä olin jo pitkän aikaan tätä etsinyt. Tosin tämä on uudempi painos, olisin niin mielelläni halunnut vanhemman painoksen, mutta parempi uusi ja kiiltävä kuin ei mitään, ja tämäkin painos on jo aikaa sitten loppuunmyyty, ja muutenkin on ihan onnenkauppaa, jos tämän teoksen jostain löytää.

Ei ihme, sillä Päivikin satu on viehättävä satu, jota on luettu jo monessa sukupolvessa. Itselleni tämä on yksi lapsuuden tärkeistä koskettavista teoksista.

Päivikin satu kertoo pienestä orvosta tytöstä, löytölapsesta, jonka hyväsydäminen mökinmies  ottaa hoiviinsa. Miehen puoliso puolestaan on tyypillinen äitipuoli. Mikähän siinä onkin, että näissä orpolapsijutuissa usein mies kuvataan hyväksi ja nainen kavalaksi tai ilkeäksi. Eikä kasvinsiskokaan (omaa niinkin arkisen ja elävästä elämästä olevan nimen kuin Pirkko) ole hyvyydellä pilattu. No, käy sitten niin,että eräänä päivänä Päivikki lähetetään metsään poimimaan sieniä ja kuinkas käykään Päivikki joutuu seikkailuun keijujen kera ja sitä mukaan kuin tarinan polku mutkittelee, paljastuu myös Päivikin syntyperän salaisuus.

Ensi alkuun lukeminen ei tuntunut mitenkaän tutulta. Vaan päästyäni kohtaan, jossa keijujen kuningatar varoittaa Päivikkiä alkoi jo pienet muistojen tiut helistä aivokopassa.
 
"Mutta muista, Päivikki, että ku hämäränhuntu on ylläsi, et saa sanoa sanaakaan. Jos puhut, repeää se kahtia ja häviämme."

Onni Manssneruksen kuvat ovat kauniita ja lumoavia ja sadun loppua lukuunottamatta, ne ovatkin jääneet vahvimmin mieleen lapsuuden ajoista.

Päivikin satu on tyypillinen satu keijuineen ja peikkoineen, tonttuineen ja erikoisine ilmentymine ja juonenkäänteineen.

"Yönsilmä sieppasi avaimen ja sovitti sen puussa olevaan pahkuraan. Heti lensi koivunrungossa ovi auki. Koivu oli ontto sisästä. Päivikki ja Yönsilmä ryömivät sisään ja vetivät oven kiinni perässään. Tuskin he  olivat sisäpuolella, kun he jo kuulivat Sammaleisen askelet koivun ympäriltä, korppi kirkui ja kettu kiersi puuta."
 
Tämä satu on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1918, jolloin elettiin sodan tunnelmissa. En voi olla miettimättä, missä määrin Päivikin satu olisikin  symbolinen. Yhdellä lukukerralla en mitään erityisiä ilmauksia löytänyt. Sadun henkilöistä Päivikin ja Yönsilmän nimet sointuvat kauniisti. Mielenkiintoista on se, että he, niin sisaruksia kuin ovatkin, ovat nimiltään toistensa vastakohtia, toinen kuvastaa päivää, toinen yötä, mikä myös hieman viittaa symboliikkaan. Jonkinlainen todellisuuden ja sadun vuoropuhelu kirjassa on kuitenkin luettavissa. Köyhät torpparit, rikkaat satuhahmot. Ja jotenkin kyllä hätkähdyttivät Yönsilmän sanat Pirkolle, joka ajatteli, että hänhän toki olisi sopinut, paremmin kuin Päivikki, kuninkaantyttäreksi.
 
"-Ei, sinä olet ylpeä ja ilkeä, sinä et oikeastaan kelpaa miksikään."

Symbolisyyden tuo mieleeni myös loppuratkaisu, josta en nyt kuitenkaan sen enempää puhu, jos joku ei vaikka jostain syystä olisi tätä kirjaa lukenut. Jotenkin kaiken sadunomaisuuden ja ihmeellisen rinnalla leijailee jotain surumielistä ja haikeaa. Täytyisi lukea uudemman kerran, makustella sanoja ja tutkia tarkemmin niitä oloja, joissa tämä tarina on syntynyt.

Päivikin satu on kuitenkin kaiken kaikkiaan erittäin herkkä ja vaikuttava satu, johon kannattaa tutustua, jos sitä ei ole vielä tehnyt.

----
Päivikin sadusta on kiirjoittanut  Lonkeropiirakka, Nuharupi,   Juha Haataja Valopolulla,