Marie Louise Fischer

Itsepäinen Isabella

Gummerus, 1968

133 s.

Alkuteos: Ist das wirklich Isabell?

Marie Louise Fischerin Itsepäinen Isabella kuuluu niihin kirjoihin, jotka tuovat lapsuuden mieleen, herättää tuntemuksia ja muistoja jostain kauan sitten mieleenjääneestä ja vaikuttavasta teoksesta. Aikuisen näkökulmasta katsoen Itsepäinen Isabella on aika kevyt kirja, se ei ole paksuudella pilattu ja tarina, no, jos ei vallan heppoinen olekaan, niin pureksittavaa ei kovin paljon jää.

"Ilmaantuessaan neljännestuntia myöhemmin aamiaispöytään hän oli jälleen täydellinen pikku nainen. Hän oli pukenut ylleen parhaan skottiruutuisen pukunsa, jossa oli irtokaulus ja -kalvosimet. Hänen vaalea tukkansa oli kauniisti harjattu ja laskeutui pehmeinä laineina olkapäille, ja hänen kapeat kasvonsa muistuttivat kiltin pikku enkelin kasvoja."

Pikku enkeli on Grunertin perheen nuorimmainen, 10-vuotias Isabella. Hän tosin näyttää kiltiltä pikku enkeliltä, mutta.... Isabella on auttamattoman itsekeskeinen ja hemmoteltu. Syy tähän on osaltaan vanhemmissa, jotka ovat lepsuilleet kasvatuksessaan, koska Isabella on ollut syntyessään heikko ja heiveröinen ja vaarassa jopa kuolla. Isosisko Ellen yrittää, mutta jää auttamatta toiseksi, kun Isabella käy väsytystaisteluaan saadakseen, mitä tahtoo. Radiota hän ei tosin saa toiveistaan huolimatta syntymäpäivälahjaksi.

Isabellan perhe ei ole köyhä. Hän asuu kaupungissa ja rivien välissä kuultaa Länsi-Saksan aikainen taloudellinen menestys. Isabellan syntymäpäivälahjapöytäkin on tulvillaan kauniita ja hienoja esineitä, mutta se radio. Se puuttuu. Kaiken lisäksi Isabellaan kohtaa järkytys. Hän on saanut lahjaksi ihanan sammalenvihreän leningin ja pistää sen ylleen kutsuilleen, vaan kuinkas käy, yhdellä syntymäpäivävieraalla on täsmälleen samanlainen leninki - .

Isabella, Isabella, olet mahdoton pakkaus.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Isabella lähtee perheen mukana talvilomalle  Garmisch- Partenkircheniin mutta päätyykin oieneen Wiesholzin maaseutukylään, taiteilija Peter Heiblerin perheeseen. Heiblerin perheessä on neljä lasta, Mares, Anu(nciata), Peter ja pikku Bumst ja kaikesta Isabella saa syyttää vain itseään ja sitä, että ei koskaan ota toisia huomioon vaan aina kärttää ja jankuttaa ja väsyttää perheensä perusteellisesti.

Kuten alussa sanoin, Itsepäinen Isabella kuuluu niihin kirjoihin, jotka ovat jääneet mieleen lapsuudesta. Se tuo muistoja mieleen ja on omiaan nostalgiannälkään. Mitä nyt aikuisena luettua hieman mietin, oliko Isabellan muutos liian nopea ja helppo? Toisaalta, miksi jankuttaa selvää asiaa, varsinkin, kun kyse on jankutuksen vastustamistarinasta.

Itsepäinen Isabella on ennen kaikkea kasvutarina ja tyttökirjallisuutta perinteisimmästä päästä. Kirjan tarinassa korostuu vahvat perhearvot, ystävyys ja reiluus sekä luonnon läheisyys, joskin rivien välissä kuultaa myös toisenlainen maailma Rivieroineen ja radioineen (tosin jälkimmäinen taitaa nykyään olla jo arkipäivää).

Kiintoisa näkemys:

"Itkeminen on järjetöntä, jos kukaan ei ole katsomassa"

----

Mukana Nannan teemahaastetta, jossa aiheena Saksa (kohti ensimmäistä väriraitaa)

j.k Tämä kirja on jäänyt mieleeni myös poikkeuksellisen kantensa vuoksi. Oranssinkeltaiset kannet ovat tyypillistä 60-70-lukua ja ne on suunnitellut Katriina Viljamaa-Rissanen. Mitä sinulle merkitsevät kirjankannet? Millainen on hyvä kansi? Onko sinulla kokemuksia siitä, että kuluneet, värittömät kannet olisivatkin sisältäneet loistavan tarinan tai päinvastoin, todella ihanat kannet sisältäneet tarinan, joka on ollut täyttä huuhaata?