pienirunotytto-normal.jpg

L.M. Montgomery

Pieni runotyttö

WSOY, 1971

Alkuperäisteos: Emily of New Moon

kuudes painos

306 s.

I.K. Inhan uudistettu suomennos


Makaan maalla lapsuuskotini pihanurmella ja luen kirjaa Pieni runotyttö. Äkkiä saan ahaa-elämyksen: Minäkin osaan, osaan ja voin kirjoittaa runoja.

En muista milloin ensimmäisen kerran tutustuin tähän pieneen tummatukkaiseen orpolapseen, olen lukenut Emilian tarinan niin monta kertaa, mutta yhä uudelleen se innoittaa, koskettaa ja puhuttelee. Enemmän kuin mikään muu kaunokirjallinen teos on elämääni varmaankin vaikuttanut tämä tyttökirjallisuuden klassikko, enkä varmastikaan erehdy, jos sanon, että en ole läheskään ainoa, jonka elämään Pieni runotyttö on antanut inspiraatiota ja elämän uskallusta.

Pieni runotyttö - Uuden Kuun Emilia on orpo. Hänen isänsä on juuri kuollut keuhkotautiin ja hän joutuu vetämään kohtalostaan arpaa. Hän joutuu tai pääsee, miten vain tätinsä Elisabet Myrrayn  hoiviin. Elisabeth on jäykkä, tiukkailmeinen nainen, jonka kasvatustapojen kovuutta pehmentää tämän sisaren Lauran lempeämpi ote sekä kaivoon pudonnut ja sen vuoksi hieman erikoinen Jimmy-serkku, jonka sadunomaisesta hahmosta Emilia saa ystävän.

Tässä pääkohdat ja raamit Emilian tarinalle, joka kehittyy päivä päivältä, kokemus kokemukselta.

Montgomery on kirjoittanut monia ihania tarinoita, joista tunnetuimmat ja rakastetuimmat ovat sarjat Vihervaaran Annasta ja Uuden kuun Emiliasta. En osaa sanoa, kummasta tarinasta pidän enemmän, mutta jos ajatellaan kumpi on vaikuttanut elämääni enemmän niin se on ehdottomasti Uuden Kuun Emilia. Lapsena tai varhaisnuorena saadun ahaa-elämyksen myötä aloin todellakin kirjoitella, Emilian lailla ensimmäiset runoni olivat varmaankin opettaja Carpenteria lainatakseni "hölynpölyä". Varhaisin "voittoni" oli kuitenkin yläasteella, kun sain esittää koulun joulujuhlassa itsekirjoittamani runon. Harmi vain, että tuo runo on sittemmin hävinnyt. Kirjoittaminen oli sitten jossain vaiheessa aika vähäistä, kunnes aikuisiällä aloin oikein tosissani kirjoitella, pääsin avustajaksi lastenlehteen ja nykyisinkin olen kirjoitellut freelancerina pieniä uutisjuttuja inspiraation saadessani ja kirja-arvosteluja (pyydettäessä) erääseen hengelliseen aikakausilehteen. Emilian lailla unelmoin yhä siitä suuresta romaanista... 

Vihervaaran Anna on toisella tavalla kiinnostava. Jos vertaisin näitä neitokaisia puihin, niin sanoisin, että Vihervaaran Anna on kuin koivu, kuulas ja raikas, Emilia taas kuin suoraselkäinen mänty tai salaperäinen kuin kuusimetsä. Anna-kirjoissa on myös enemmän huumoria kuin Runotytöissä tai ainakin se näyttäytyy erilailla. Anna-kirjojen maailma on hersyvämpi, keveämpi ja leikittelevämpi. Runotyttöjen totisempi, joskin mielikuvitusta ei Emilian elämästäkään puutu. Molemmissa kirjoissa on myös paljon yhtenevää. Molemmilla on tapana nimetä paikkoja tai puita ja niin Anna kuin Emiliakin ovat molemmat kirjoittelevia, opinhaluisia ja eteenpäin pyrkiviä nuoria naisia, lisäksi molemmat ovat orpoja. Molemmat tytöt kärsivät myös omista pienistä "kauneusvirheistään". Anna inhoaa punaista tukkaansa ja värjää sen vihreäksi, Emilia tahtoisi olla kauniinpi ja saada otsatukan peittämään korkeaa otsaansa ja leikkaakin sen lopulta.

"Elisabet-täti, minulla on jotakin tunnustettavaa. Elisabet-täti oli väsynyt ja uninen eikä olisi juuri tällä hetkellä kaivannut synnintunnustuksia. Kärttyisellä äänellä hän kysyi. - Mitä sinä olet tehnyt? - Mi-minä leikkasin itselleni otsatukan, Elisabet-täti. - Otsatukan? Elisabet-täti nousi istumaa vuoteessa. - Mutta minä leikkasin sen heti pois, huusi Emilia kiireesti. - Aivan pois - ihoa myöten."

Sekä Runotyttö- että Anna-kirjat sijoittuvat Pirinssi Edwardin saarelle, meren läheisyyteen. Joskus näitä teoksia lukiessani olen miettinyt, kuinka nämä limittyisivät toisiinsa. Tämän mahdollisen lomittumisajatuksen on mieleeni juolauttanut jokin yhtäläinen nimi, jota en nyt muista, olisiko niin, että Myrray-nimi esiintyisi myös jossain Anna-kirjassa? Joka tapauksessa olen joskus pohdiskellut Blair Waterin ja Vihervaaran seutuja ja yritellyt sijoitella niitä mielikuvituksen kartalle.

Runotyttö sijoittuu 1900-luvun molemmin puolin. Pienessä runotytössä eletään Kuningatar Viktorian hallintokautta, mikä mainita luo kirjalle historiallisen aspektin. Voi olla, että Runotyttö on kirjailijan omaelämänkerrallinen teos ainakin osittain, mene ja tiedä. Sen tyyli ja tunnelma on kuitenkin, kuten jo mainitsinkin  hyvin erilainen kuin Anna-kirjoissa. Molemmissa on kuitenkin sielukkuutta ja elämän läheisyyttä. Henkilöhahmot ovat monipuoliset ja kiinnostavat, kerronta soljuvaa, mukaansatempaavaa. Pienestä runotytöstä löysin kuitenkin yhden kömmähdyksen. Emilia on kutsuttu vanhan isotäti Nancyn luokse kylään ja hän kirjoittaa kirjeessä, että "tyttö on varmaankin tyhmä". Kirjettä ei näytetä Emilialle, mutta Emilia, joka vaihtaa valokuvaamossa otetun kamalan kuvan Teddyn vesivärimaalaukseen kirjoittaa kirjeessään, että "en ole lainkaan niin tyhmä, kuin luulet". Jos hän ei nähnyt isotäti Nancyn kirjettä, mistä hän tiesi, että täti luuli häntä tyhmäksi?

Kirjan henkilöistä minua ärsytti eniten Korkea John, joka vaikutti kyllä aika ilkeältä äijältä uskotellessaan Emilialle, että tämä oli syönyt myrkytetyn omenan. Täytyy sanoa, että tämä leikinlasku oli kaikkea muuta kuin huvittavaa.

Dean Pries on myös henkilö, joka herättää tunteita. Dean Priest on vähän kuin nykyajan koulukiusatut. Pönttöseläksi nimitetty nuori mies, jolla on älyä, mutta älykkyys on ehkä vienyt hänet harhaan, kyynikko ja ainainen etsijä. Paitsi että hän on varjo Emilian elämässä, hänen oman elämänsä yllä on varjo, jonka soisi kuitenkin väistyvän, mutta tämä onkin jo jatkoteosten pohdintoja.

-----

Pienen runotytön on lukeneet ainakin Suketus, joka pitää tarinaa luovan ja nokkelan tytön kasvutarinana aikuisuuteen, Booking it some more on miettinyt Runotytön äärellä roolimallien ja rohkaisun tärkeyttä ja Joken mielestä Runotyttö-trigologia on täyden kympin arvoinen.